Kirjaraportti

Kirjaraportti #34. Riitta Kylänpää: Utelias mieli - Claes Anderssonin elämä (2020, Siltala). Claes Andersson on kiinnostava ja monipuolinen tyyppi. Siihen nähden elämäkerta oli tylsä. Kaikki mahdolliset asiat käytiin lyhyesti läpi ja se oli sitten siinä. Samalla painolla neljäs runoteos, viides runoteos, itsemurha-aikeet ja kesänvietto Siuntion kommuunissa. Hienotunteisesti. Niin ettei kukaan voi suuttua. Nappasin tämän kirjastosta, kun muistin Kylänpään elävän Pentti Linkolan. Jälkiviisaana olisi kannattanut ottaa mieluummin joku Anderssonin elämäkerrallinen romaani. **+  

Kirjaraportti #33. Riikka Pulkkinen: Lumo (2022, Otava). Tämä Lumo on aluksi aika ärsyttävä, kikkailee romaanillisuudellaan. Esimerkki: Tuskin Pulkkinen vahingossa käyttäisi sen kaltaista sanaa kuin ”sokerileipuri”. Kirjan todellisuudessa se muka on relevantti yleiskielen sana! Muutenkin romaanin maailma leijuu hassusti irti ajasta ja paikasta, vaikka näennäisesti kaikki tapahtuu 2020-luvun Helsingissä. Sama epätodellisuuden tuntu koskee päähenkilöitäkin: kovin älyllisiä ja kypsiä koululaisia, mutta himottomia ja tuskattomia. Tällaista romaania kutsutaan ilmeisesti metafiktioksi. On monta keskushenkilöä ja näkökulmaa. Päälle vielä ”videot” ja ”poliisitutkintaraportit” (jotka tosin näyttävät siltä kuin ne olisi tehty Ankkalinnan poliisilaitoksella). Juonellisesti tässä oli kyse 17-vuotiaan äkillisesti kuolleen supertytön kuolinsyyn selvittämisestä. Päällimmäiseksi tästä minulle jäi silti tarinallisuuden ja totuudellisuuden tutkiskelu ja ihmisten monet roolit. Vanha kaava oli, että tarin...

Kirjaraportti #32. Suonna Kononen: Jokisaarnat - kirjallisia melontoja (2023, Reuna). Jokisaarnoissa on tutunomainen muoto. Erno Paasilinna kirjoitti pyöräretkistään, Murakami siitä, mistä puhuu, kun puhuu juoksemisesta. Kononen meloo kajakillaan itäsuomalaisia joenpätkiä, joskus suovettä välillä kirkkaampia uomia. Kertoo itsestään, paikoista, itäsuomalaisesta kulttuurista ja kulttuuriväestä. En ole Suonnaa koskaan tavannut, mutta olemme hyviä Twitter-tuttuja. Hän on Karjalaisen kulttuuritoimittaja Joensuusta, joen kaupungista. Tietää erinomaisesti aihepiirin, josta kirjoittaa. Alvar Aallon voimalaitoksia, Simpauttajia, Juhani Ahoja, Elina Karjalaisia, Suhmuran Santroja. Kolmannen polven toimittaja tuntuu reilun viidenkympin iässä olevan täynnä toimittamista - nyt, kun ”vanhat hyvät ajat” (TM) ovat takanapäin. Ennen oli paremmin, kun toimituksen johto ei laskenut analytiikasta, miten pitäisi toimittaa. Ennen oli paremmin, kun kirjoituskoneet rätisivät ja tupakki kärysi. Pakko myöntää, ...

Kirjaraportti #31. Markus Ahonen: Meduusa (2006, WSOY). Suomalaista nykydekkaria. Meduusa on ensimmäinen osa sarjasta, jossa Isaksson-niminen poliisi murehtii manipuloivaa eukkoaan, elämäänsä ja lähiöistä sikiävää rikollisuutta. Ainakin ensimmäisessä jaksossa kävi näin. Kiusaamiseen kytkeytyvää sarjamurhaa tässä ratkottiin. Kuvailtiin poliisityötä. Oltiin Meduusaksi nimetyn psykopaatin pään sisällä. Ahonen rakensi hienon loppuyllätyksen ja juoni juoksi muutenkin kuin jänis ajovaloissa (=kovaa ja arvaamattomasti) mutta ”yhteiskunnallisuus” oli mun makuun turhan osoittelevaa. Jopa lievää traktaattityyliä olin löytävinäni. Siihen nähden, kuinka monta ukkoa pistettiin kylmäksi, niin aika vähän tämä synnytti lukijassa reaktioita. Ymmärrän, miksi tästä tykätään, mutta ei ollut mun juttu. **

Kirjaraportti #30.  Mohamed Mbougar Sarr:  Miesten syvimmät salaisuudet (2021, suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen 2022, Gummerus). Ranskassa asuva senegalilaiskirjailija kirjoittaa Ranskassa asuvasta senegalilaiskirjailijasta, joka selvittää, minne katosi Ranskaan muuttanut senegalilaiskirjailija T. C. Elimane kohuromaaninsa jälkeen 1938. Aika kirjallista kirjallisuutta siis. Viisi huomiota: 1. Afrikka on minulle tuntematon manner, enkä ole juurikaan lukenut afrikkalaista kirjallisuutta. Oliko tämä afrikkalaista kirjallisuutta? En tiedä. 2. Kirjan keskeinen teema taisi olla juuri tämän pähkäily. Jos Ranskassa opiskellut senegalilainen kirjoittaa ranskaksi ja päätyy osaksi ranskalaista kirjallisuuskeskustelua, kuinka korkea kolonialismin muoto se onkaan? 3. Toimittajaa minussa ärsyttää rakenne, jossa lukijan pitää pinnistellä ymmärtääkseen, kuka monista kertojista on äänessä. Tämä oli muutenkin riittävän vaikea. 4. Kiitokset kuitenkin vetävästä juonesta. Arvoitus toimii aina....