Kirjaraportti

Kirjaraportti 268. Kristiina Wallin: Laituri (2026, Kustantamo S&S).   Elämä loppuu. Edessä on muutto kerrostaloon odottelemaan kuolemaa. Ja sehän pistää miettimään. "Meillekö se kaikki tapahtui? Kokonainen elämä?"   Taiteilijapariskunta on asunut meren rannan puutaloa yli 40 vuotta. Mies on kirjoittanut siellä, nainen maalannut, kumpikin pitkän uran. Nyt ei enää jaksa. Voimat ovat hiipuneet, askel heittää.   Hanna maalaa vimmaisesti vielä viimeistä suurta näyttelyään varten, retrospektiivistä. Koko elämä näytille. Taide on ollut koko elämä, tapa olla ja ajatella.   Enemmän hän silti miettii ihmisiä, varsinkin kuolleita, ja sitä lasta, jota ei päätetty hankkia. Kuka minua suree, kun kuolen ja onko sillä väliä? Masennuksen musta koira nuuhkii kintereillä.   Yllätin itseni lukemalla tämän loppuun ja nauttimalla. Runoilijana tunnettu Kristiina Wallin tarjoilee tajunnanvirtaa lähentelevää kerrontaa: runokuvia ja uninkuvia. Myös sellaista käsitteellistä ajattelua...

Kirjaraportti 267. Pekka Ruissalo: Eppu Normaalista vuosi vuodelta (2026, Readme). Eppu Normaalin ura päättynee tänään illalla Tampereen Ratinalla. Ihan näillä hetkillä. Ajankohtainen bändi. Eppu-kirja tuli minulle ajankohtaiseksi, kun sain sen lahjaksi. Ensimmäinen kirja, jonka mun lapsi koskaan on valinnut ja ostanut mulle. Eli tärkeä. Piti tietysti heti lukea. En juuri lue bändikirjoja. Sen verran olen lukenut, että tiedän, että hyviäkin tehdään. Esimerkiksi Ultra Bra -kirjan muistan sellaisena. Tämä oli aika huono. Valitettavasti.  Hurahdin Eppuihin joskus 1983–1984 talvella, ja olen kuunnellut bändiä enemmän kuin mitään muuta. Aktiivisempi fanitus jäi 1900-luvulle mutta sen verran bändiä tunnen, ettei Ruissalo mitään nyt antanut. Kirja kärsii monesta ongelmasta. Rakenne on ilmeisimpiä. Kun ura käydään läpi vuosi vuodelta, tekstistä tulee luettelevaa ja toisteista. Isot kaaret puuttuvat, analyysi jää tekemättä. Mistään biisistä ei sanota juuri mitään. Tämä on ns. auktorisoimato...

Kirjaraportti 266. Annie Ernaux: Tytön tarina (2016, suom. Lotta Toivanen 2026, Gummerus). Vuoden 1958 tyttö on eri kuin vuoden 1960 tyttö tai vuoden 2016 nainen, joka kirjoittaa vuoden 1958 tytöstä, itsestään. Kesäleirin ohjaajana, juuri 18 vuotta täyttäneenä Annie D. rakastui täysillä vähän vanhempaan ohjaajaan, kypsään 22-vuotiaaseen. Marlon Brandoa muistuttava mies käytti altista tyttöä ja jätti nallin kalliolle.  Suojattua elämää viettänyt tyttö löysi leirillä villin itsensä. Sokka irti ja niin poispäin. Oli "huorahtava", kuten kollegat leirillä kuvasivat. Reilut 50 vuotta myöhemmin kirjailijaksi muuttunut tyttö yrittää selvittää, mitä tapahtui ja miten se hänen elämäänsä vaikutti. Eli kuten hän itse kirjoittaa: "Tutkin kuilua, joka erottaa tapahtumien kauhistuttavan todellisuuden siitä merkillisestä epätoden tunnusta, joka niitä vuosien kuluttua verhoaa." Tapahtuneesta on yli 50 vuotta. Tapahtumien ohessa Ernaux pyöritteleekin paljon itse muistamista. Hänellä ...

Kirjaraportti 265. Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (2025, Gummerus). Luin vasta nyt. Olisi pitänyt aiemmin. Mitä opin? 1. "Pitkä vuoro" tarkoittaa sitä, että tullaan töihin aamulla  ja lähdetään illalla myöhään, eikä ehkä pidetä vapaapäiviä lainkaan. Käsite liittyy lähinnä Aasiasta tuleviin kielitaidottomiin siirtotyöläisiin, jotka painaa parin euron liksalla ja nukkuu jossain keittiön takahuoneessa. 2. Miten niin orjia, onko ne muka kahleilla kiinni? Lähtis vaa menee. Kahle voi olla myös taloudellinen. Jos otit Thaimaassa ison lainan tai myit auton, jotta pääset Suomeen poimimaan marjoja ja "vuolemaan kultaa", niin kyllähän sä yrität haalia epätoivoisia pennejä kasaan eli metsästä marjaa ämpäriin, vaikka kohtelu olisi karseeta ja ruokana lohenpäitä. 3. Aika usein se kahle liittyy työlupaan eli pelkoon siitä, että joutuu pois maasta. Mitä vaihtoehtoja kielitaidottomalla nepalilaisella tai bangladeshilaisella on työllistyä? 4. Suo...

Kirjaraportti 264. Cormac McCarthy: Tie (2006, suom. Kaijamari Sivill 2008, WSOY). Isä, poika ja pyhä henki. Kun pyhä henki palaa maailman mukana tuhkaksi, jäljelle jäävät isä ja poika. Tie ei kerro Jumalasta, mutta jotain raamatullista siinä on. Maailma on loppunut sellaisena kuin sen tunnemme. Isä ja poika kulkevat läpi palaneen maan, koko omaisuus ruosteisessa ostoskärryssä. Etsivät ruokaa tyhjistä taloista. Jokainen vastaantulija on uhka. Jokainen huolehtii vain itsestään.  En ole dystopiakirjallisuutta kovin paljon lukenut. Tuoreemmista Tie muistuttaa asetelmaltaan Emily St. John Mandelin Asema 11 :ää. Paitsi, ettei tuhon syytä kerrota. Ja Asema 11 on paljon valoisampi; toivoa tuo esimerkiksi kulttuuri. Onko elämä mielekästä, jos kaikki energia menee selviytymiseen eikä näkymää parempaan ole? Äiti veti omat johtopäätökset. Isän elämälle tarkoituksen tuo poika. Toisin päin ajatellen isä on pojalle kuin jumala: ainoa yhteys siihen maailmaan, joka joskus oli. Isän ja pojan yhtei...

Kirjaraportti 263. Gordon Corera: Vakooja KGB:n ytimessä – Tositarina arkistonhoitajasta, joka haastoi neuvostotiedustelun (2025, suom. Kyösti Karvonen 2025, Atena). Eläkkeellä oleva 70-vuotias arkistonhoitaja marssii maaliskuussa 1992 Britannian lähetystöön Vilnassa. Mukanaan hänellä on putkikassissa nivaska KGB:n salaisuuksia. Aiemmin Vasili Mitrohin oli käynyt koputtelemassa Yhdysvaltain lähetystön ovella. Siellä ukkelia ei otettu vakavasti, joten hän vaihtoi lähetystöä. Mitrohin ja hänen perheensä loikkaavat Britanniaan marraskuussa 1992. Tuliaisina hän vie reilun kymmenen vuoden aikana kopioidut tiedot Neuvostoliiton synkistä salaisuuksista. Kyse on ehkä suurimmasta vuodosta, jolla neuvostoliittolaista tiedustelutietoa on koskaan päätynyt länteen. Gordon Corera on BBC:llä työskennellyt tiedusteluun erikoistunut toimittaja. Tässä hän vetää yhteen Mitrohinin tapauksen ja sen taustat. Kirja alkaa kuin jännäri liettulaisesta satamasta, jossa loikkaava perhe yritetään saada huomaamatta...

Kirjaraportti 262. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989, suom. 1990 Helene Bützow, Tammi). Brittiläisen Nobel-kirjailijan pääteos kertoo hovimestarista ja syyllisyydestä. Joku asetelmassa hymyilyttää. Stevens on palvellut hänen ylhäisyyttään moitteettomasti yli 30 vuotta. Sitten lordi kuolee ja Darlington Housen isäntä vaihtuu amerikkalaiseen liikemieheen. Ensiluokkainen hovimestari huomaa muuttuneensa dinosaurukseksi. Luin viime vuonna Ishiguron Japaniin sijoittuvan Menneen maailman maalarin vuodelta 1986. Kirjan teemoissa oli valtavasti yhteistä. Mikä on yksilön vastuu, kun aika vaihtuu ja selviää, että hän on palvellut vääriä aatteita ja ihanteita? Myös kerronta on tuttua. Brittiläisen yläluokan tapa kätkeä hankalat asiat koukeroisten kiertoilmausten ja jäykän ylähuulen taakse muistuttaa japanilaista kulttuuria. Kesällä 1956 Stevens lähtee uuden isäntänsä Fordilla lomamatkalle. Länsi-Englannin nähtävyyksien lisäksi tarkoitus on nähdä Darlington Housen entinen pääe...