Kirjaraportti

Kirjaraportti 250. Joel Haahtela: Talvikappeli (2026, Otava). Talvikappeli ei kerro astianpesukoneen täytöstä vaikka voisi. Ainutkertainen ja ikuinen kohtaavat. Joka päivä, astia kerrallaan, maailma valmistuu. Synnit pestään, mutta aina koittaa uusi huominen. Joel Haahtelan ikuisuuskuvasto on klassisempaa. Pienoisromaanissa maalataan freskoja keskiajan Pohjois-Italiassa. Ruhtinas rakensi kappelin ja kysyy maalarilta, sovittaako teko hänen syntinsä. Eletään vuotta 1348 Mantovassa. Alueella riehuu rutto, joka tappaa puolet väestöstä. Suomesta on vaikea hahmottaa, että tuohon aikaan Mantovan kaupungissa oli eletty, tehty syntiä ja kaduttu jo tuhansien vuosien ajan. Maalari kertoo työstään ja pikku tapahtumista. Vähän kuin päiväkirjalle, lyhyissä luvuissa, välähdyksinä, usein aforistisesti. Maalaaminen on hidasta ja toisteista. Tekijä kokee palvelevansa Jumalaa. Kappelin kummallekin sivulle kolme maalausta, alttaripäätyyn tärkein kuva. Aiheeksi annettiin Jeesuksen viimeiset pä...

Kirjaraportti 249. Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja (2024, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen 2026, Siltala). Parhaat romaanit herättävät ajatuksia. Esimerkiksi tällaisia: Jos voitan Lotossa, lähden junalla Le Havreen. Tutustun arkkitehtuuriin. Se on kuuluisaa ja ilmeisen rumaa, Unescon maailmanperintökohde. Liittoutuneet pommittivat Englannin kanaalin rannikkokaupungin toisen maailmansodan lopussa kirjaimellisesti atomeiksi. Tilalle tehtiin betonista uusi ehompi. Päähenkilö palaa lapsuutensa ja nuoruutensa Le Havreen, koska murha. Keski-ikäinen mies löytyy satama-altaasta taskussaan naisen puhelinnumero. Onko hän se nuoruuden rakas joka lähti, eikä koskaan soittanut? Dekkarimaisesta alusta huolimatta jotain muuta tässä selvitellään kuin murhaa. Nainen pohtii elämäänsä. Paluu Pariisista juurille Le Havreen nostaa mieleen kaikenlaista. Kuten uimarannan, elokuvateatterin ja sen pojan biljardisalilta. Koulun päättötyötä varten hän haastatteli Le Havren pommituksista selvi...

Kirjaraportti 248. Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä – Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä (2025, suom. Taru Luojola 2026, Kosmos). Tiesin, että Facebook on Saatanasta, mutta nyt osaan perustella sen yksityiskohtaisemmin. Kirjan mukaan yhtiö manipuloi vaaleja, kärjistää aggressiota, suhtautuu ihmisoikeuksiin ja yksityisyyteen välinpitämättömästi. Yhtiö myy mainostajille masentuneita lapsia houkuttelevana kohderyhmänä. Tekonsa yhtiö peittelee valheilla. Sarah Wynn-Williams kertoo yhtiöstä sisältäpäin. Hän sanoo tahtoneensa 2009 yhtiöön töihin, kun näki siinä megatrendin, joka muuttaa maailmaa. Diplomaattina työskennellyt juristi oivalsi, että palvelu kasvaa valtioita mahtavammaksi. Hän halusi Facebookiin, jotta voisi auttaa yhtiötä toimimaan kuin vastuullinen kansainvälinen toimija. Ei mennyt ihan nappiin. Kansainvälisistä suhteista vastaavana johtajana Wynn-Williams kyllä opasti Mark Zuckerbergin ja kumppanit seurustelemaan pääministerien ja p...

Kirjaraportti 247. Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia (2025, Johnny Kniga). Välillä pitää lukea ammattikirjallisuutta. Hämeenlinnaan puuhattu Sunny Car Center on koomisimpia esimerkkejä kunnallisen päätöksenteon ja liike-elämän vauhtiveikkojen rakkausliitosta. Vertailukohtana tulee mieleen lähinnä Frendien Rachelin ja Rossin kaatokännihäät Las Vegasissa. Kukaan ei oikein tiedä, miten ihmeessä siinä näin kävi ja mitkä olivat motiivit. Kumpikin odysseia päättyi oikeuteen. Arno Juutilainen on kokenut toimittaja Hämeen Sanomista. Kohta 20 vuotta jatkunut saaga käydään kirjassa läpi aika perusteellisesti, mutta journalistisen sujuvasti. Mukana on tiiviisti esimerkkejä muidenkin kuntien vastaavista hullutuksista. (Fly Lappeenrannan tapausta seurasin itsekin aikanani Etelä-Saimaassa.)  Kirjan luettuanikaan en ymmärrä, mitä "pääkonna" oikein tavoitteli. Uskoiko hän todella, että hämeenlinnalaiselle pellolle voisi syntyä suomalaisen a...

Kirjaraportti 246. Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken (2024, suom. Kristiina Rikman 2026). The Best of. Elizabeth Stroutin uusimpaan on yhdistetty Lucy Barton , Olive Kitteridge ja kaikki keskeisimmät sivuhahmotkin molemmista kirjasarjoista. Varsinainen keskushenkilö on Bob, nuorempi Burgessin pojista . Casting nostaa odotuksia. Kootut viisaudet tai jotain. Ja just sellainen tämä on, jopa ylenpalttisesti. Samalla ehkä hyvästijättö vanhalle. Stroutilta ilmestyi juuri Yhdysvalloissa uusi romaani, eikä siinä nähdä tuttuja nimiä. Stroutista on hankala olla pitämättä. Hänellä riittää empaattista mutta tarkkaa silmää ihmisten epävarmuudelle ja haperuudelle, sille ettemme tunne edes itseämme. Perusongelma toistuu: "Sydän halajaa, mitä halajaa". Tässä isoin sydän kuuluu Bob Burgessille, jonka sydän halajaa, vaikka naimisissa ei pitäisi. Ikääkin on. Haluan kuulla kaiken. Nimi viittaa tarinoihin. Pikkukaupungin vanhainkodissa asuva Olive kertoo ensimmäisen Lucylle. Ihm...

Kirjaraportti 245. Erkka Mikkonen: Homona Putinin Venäjällä (2026, WSOY). Eka mä olin että mitä järkee lähestyä Venäjää homokärjellä. Mut sit mä tajusin.    Homous on ytimessä. Kun Vladimir Putin aloitti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainassa 2022, hän perusteli tekojaan perhearvoilla, vanhan hyvän konservatiivisen elämänmuodon puolustamisella. Länsi on ne muka hukannut, ja homostelun salliminen sen todistaa.  Erkka Mikkonen asui Pietarissa ja Moskovassa vuosina 2009–2022. Hän tuli tunnetuksi Ylen toimittajana ja kirjeenvaihtajana. Kun hän muutti Pietariin, hän koki meiningin melko suvaitsevana HLBT+-ihmisille. Muutos alkoi Putinin hallinnon vaihdettua strategiaa: aiemmin se yritti pitää tyytyväisenä liberaalit kaupunkilaiset, kunnes katse kääntyi maaseudulle ja vanhempaan konservatiiviseen porukkaan. Uskonnon ja "perhearvojen" lisäksi mukaan sopi vanhan neuvostoajan mahdin ja sotilasvoiman ihailu, machopullistelu. Mikkonen yhdistelee omia kokemuksiaan venäläisen yhtei...

Kirjaraportti 244. Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (2017, Teos). 203 sivua tauotonta, maanista pajatusta. Kirjailijan valinta tekee lukukokemuksesta raskaan ja ankean. Noh, miksipä kaiken pitäisi olla helppoa ja kivaa? Monan työpäivä kodinkoneliikkeen varastossa saa yllättävän käänteen. Hän eksyy ja huomaa olevansa valaistulla näyttämöllä keskellä pimeyttä. Yleisöä ei näy, mutta näyttämöllä olevassa kärryssä makaa kuollut äiti peitteen alla. Äidistä ja äitisuhteesta tässä on kyse - niitä Monan monologit pääosin käsittelevät. Hän kokee jääneensä paitsi kosketusta ja läheisyyttä. Kertojan oma tilanne vaikuttaa psykoosilta. Ymmärrettävästi myös tulkinnat ja syytökset vyöryvät siksi jyrkän kohtuuttomina. Laiminlyöntien konkreettinen olemus ei minulle selvinnyt. Välillä äiti vastailee. Loppua kohden Mona piipahtelee kotonakin. Mies ja päiväkoti-ikäinen tytär suhtautuvat lempeän ymmärtävästi äitiin, jonka orientoituminen tilaan ja aikaan horjahtelee. Niemen kirjan hieno...