Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

Kirjaraportti 214. Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu (2025, Otava).

Jos on pelannut lasten kanssa muuttuvaa labyrinttia, ymmärtää paremmin myös politiikkaa. Kummassakin looginen vääjäämättömyys yhdistyy onnellisiin tai onnettomiin sattumuksiin. Jotkut siirrot sotkevat vastustajan suunnitelmia, jotkut käyvät kalliiksi itselle.

Teemu Luukka käy kirjassaan läpi siirtoja ja liikkeitä, jotka johtivat Suomen sodan jälkeisen historian oikeistolaisimman hallituksen syntyyn. Erityisesti huomio keskittyy pääministeri Petteri Orpoon.

Aika monimutkainen kuvio. Ihmisiä, puoluejuonittelua, vaalitaistelua, taloutta ja suurvaltapolitiikkaa. Sattumia.

Mitä jos Annika Saarikko olisi antanut hallituksen kaatua huhtikuussa 2021? Mitä jos apteekin työntekijä ei olisi ohjannut sydänoireista Orpoa kiireesti sairaalaan? Mitä jos Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan? Mitä jos sote-uudistus olisi onnistunut jo 2015?

Keskeinen taustavirtaus kaikessa on oikeistoradikaalin suuntauksen vahvistuminen Suomessakin, perussuomalaiset tietenkin etunenässä. Jyväskylän 2017 puoluekokous oli tässä ratkaiseva, dramaattinen käänne. SMP:läinen pienen ihmisen linja vaihtui oikeistolaisempaan ja jyrkästi maahanmuuttovastaiseen. 

Sama oikeistolaistuminen tapahtui kokoomuksessa reaktiona perussuomalaisten haasteeseen. SDP taas kääntyi vasemmalle ay-liikkeen suuntaan, kun Antti Rinne ja Sanna Marin tulivat puheenjohtajiksi.
Luukka on juuri eläköitynyt Hesarin toimittaja. Hän on seurannut politiikkaa lähietäisyydeltä vuosikymmeniä. Tämä kirja on eleettömän komea, sujuvasti kulkeva, neutraalihko loppulitviikki - yhdenlainen tiivistelmä 2000-luvun Suomesta ja hallituspolitiikasta. 

Ensin Luukka perkaa perusteellisesti Orpon hallituksen synnyn ja toiminnan kaikkine kohuineen ja leikkauspaketteineen kesään 2025. Toisessa osassa hän kertaa Orpon henkilöhistorian ja tiiviimmin myös tärkeimpien sivuhenkilöiden eli Riikka Purran, Anna-Maja Henrikssonin ja Sari Essayahin.

Kiinnostavimmaksi osoittautui kirjan kolmas osa. Luukka analysoi siinä taustasyitä oikeistovallan synnylle. Puolueissa tapahtuneiden muutosten ohella hän pyörittelee Suomen talouden kurjia lukuja ja etujärjestöjen, etenkin ay-liikkeen, roolia.

Tulkitsin kirjaa niin, että keskeinen taustasyy nykyiselle tilanteelle on Suomen talouden hyytyminen 2008 finanssikriisin tasolle.

Luukka näkee pelin sellaisena, että kun vaaleja sävyttää vahvasti talouspuhe, kokoomus ja oikeisto ovat lähtökohtaisesti niskan päällä, koska heitä pidetään parempina talouden pitäjinä. Samalla kirjoittaja muistuttaa, ettei lähihistoria täysin tue tätä ajatusta. Kokoomus on ollut 2000-luvulla hallituksessa niin pitkään, että myös omia jälkiään se siivoaa. Kasvaisiko talous jo nyt, jos koulutuksesta ei olisi leikattu Kataisen ja Sipilän hallituksissa?

Kun Orpon hallitus syntyi, itse ajattelin, että arvopohjien erilaisuus kaataisi sen melko pian. Kuvittelin, että ns. sivistysporvarit ja liberaalit RKP:läiset eivät suostuisi katselemaan perussuomalaisten populistis-rasistista öykkäröintiä (tyyliin Teemu Keskisarja) tai flirttailua äärioikeiston kanssa. Kirjan luettuani ymmärrän, mitä en ymmärtänyt.

Kokoomus haluaa ensisijaisesti muuttaa taloutta ja työmarkkinoita. Kunhan se toteutuu, melkein kaikki muu on ok. RKP tietää, että vain hallituksessa se voi estää ruotsinkielisten erityisetujen murentamisen, ja nielee hintana mitä vain. 
Turha kuvitella, että hallitus kaatuu siihen, että kansanedustaja vääntelee somessa silmänsä vinoon. ⭐⭐⭐⭐⭐-

PS. Toimittajan työn luontaisetu on, että joskus pääsee ihan jännän äärelle. Tämän kirjan avainhetkistä satuin todistamaan demareiden puoluekokousta 2014 Seinäjoella, kun väki itki Jutta Urpilaisen kaatumista, sekä Orpon voittoa Alexander Stubbista Joutsenossa 2016. Jännin oli persujen kokous 2017, kun Jussi Halla-aho valittiin ja Timo Soinin perintömööpelit nakattiin klasista mäjelle.