Riikka Pulkkinen: Lumo
Kirjaraportti #33. Riikka Pulkkinen: Lumo (2022, Otava).
Tämä Lumo on aluksi aika ärsyttävä, kikkailee romaanillisuudellaan. Esimerkki: Tuskin Pulkkinen vahingossa käyttäisi sen kaltaista sanaa kuin ”sokerileipuri”. Kirjan todellisuudessa se muka on relevantti yleiskielen sana!
Muutenkin romaanin maailma leijuu hassusti irti ajasta ja paikasta, vaikka näennäisesti kaikki tapahtuu 2020-luvun Helsingissä. Sama epätodellisuuden tuntu koskee päähenkilöitäkin: kovin älyllisiä ja kypsiä koululaisia, mutta himottomia ja tuskattomia.
Tällaista romaania kutsutaan ilmeisesti metafiktioksi. On monta keskushenkilöä ja näkökulmaa. Päälle vielä ”videot” ja ”poliisitutkintaraportit” (jotka tosin näyttävät siltä kuin ne olisi tehty Ankkalinnan poliisilaitoksella).
Juonellisesti tässä oli kyse 17-vuotiaan äkillisesti kuolleen supertytön kuolinsyyn selvittämisestä. Päällimmäiseksi tästä minulle jäi silti tarinallisuuden ja totuudellisuuden tutkiskelu ja ihmisten monet roolit.
Vanha kaava oli, että tarinat kertoivat elämästä. Some on kääntänyt asetelman niin, että elämän pitäisi muistuttaa tarinaa.
Loppuun varoituksen sana: jos feminismi kauhistuttaa, tähän ei kannata ainakaan kesälomalla tarttua.
****
Kommentit
Lähetä kommentti