Kirjaraportti

Kirjaraportti 266. Annie Ernaux: Tytön tarina (2016, suom. Lotta Toivanen 2026, Gummerus). Vuoden 1958 tyttö on eri kuin vuoden 1960 tyttö tai vuoden 2016 nainen, joka kirjoittaa vuoden 1958 tytöstä, itsestään. Kesäleirin ohjaajana, juuri 18 vuotta täyttäneenä Annie D. rakastui täysillä vähän vanhempaan ohjaajaan, kypsään 22-vuotiaaseen. Marlon Brandoa muistuttava mies käytti altista tyttöä ja jätti nallin kalliolle.  Suojattua elämää viettänyt tyttö löysi leirillä villin itsensä. Sokka irti ja niin poispäin. Oli "huorahtava", kuten kollegat leirillä kuvasivat. Reilut 50 vuotta myöhemmin kirjailijaksi muuttunut tyttö yrittää selvittää, mitä tapahtui ja miten se hänen elämäänsä vaikutti. Eli kuten hän itse kirjoittaa: "Tutkin kuilua, joka erottaa tapahtumien kauhistuttavan todellisuuden siitä merkillisestä epätoden tunnusta, joka niitä vuosien kuluttua verhoaa." Tapahtuneesta on yli 50 vuotta. Tapahtumien ohessa Ernaux pyöritteleekin paljon itse muistamista. Hänellä ...

Kirjaraportti 262. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989, suom. 1990 Helene Bützow, Tammi). Brittiläisen Nobel-kirjailijan pääteos kertoo hovimestarista ja syyllisyydestä. Joku asetelmassa hymyilyttää. Stevens on palvellut hänen ylhäisyyttään moitteettomasti yli 30 vuotta. Sitten lordi kuolee ja Darlington Housen isäntä vaihtuu amerikkalaiseen liikemieheen. Ensiluokkainen hovimestari huomaa muuttuneensa dinosaurukseksi. Luin viime vuonna Ishiguron Japaniin sijoittuvan Menneen maailman maalarin vuodelta 1986. Kirjan teemoissa oli valtavasti yhteistä. Mikä on yksilön vastuu, kun aika vaihtuu ja selviää, että hän on palvellut vääriä aatteita ja ihanteita? Myös kerronta on tuttua. Brittiläisen yläluokan tapa kätkeä hankalat asiat koukeroisten kiertoilmausten ja jäykän ylähuulen taakse muistuttaa japanilaista kulttuuria. Kesällä 1956 Stevens lähtee uuden isäntänsä Fordilla lomamatkalle. Länsi-Englannin nähtävyyksien lisäksi tarkoitus on nähdä Darlington Housen entinen pääe...

Kirjaraportti 224. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009, suom. Helene Büzov 2011, Tammi). Suomalaisille tutuin yösoitto kilahtaa Eino Leinolta. Hän muistelee Nocturnessa ruislinnun laulua korvissaan tavalla, joka on joko vitsi tai tietämättömyyttä rääkän äänestä. Ishiguron novelleissa vitsi on tietoinen. Kaikkia viittä yhdistävät musiikki ja kummallinen, vinksahtanut parisuhteeseen liityvä asetelma. Vaikkapa näin: Vaimon uusi puoliso kustantaa rumalle saksofonistille kauneusleikkauksen ikään kuin hyvityksenä. Uudella naamalla hän saisi mahdollisuuden nousta tähdeksi. Ei ihan Roald Dahlia, mutta sinnepäin. Ryhdyin Yösoitoille, kun Ishiguron Menneen maailman maalari jätti hyvän maun. Maalarissa aihe on selkeä, mutta tunteet ja teot piiloutuivat japanilaisesti kohteliaaseen puheeseen ja tapakulttuuriin. Yösoitoissa meininki on aivan erilaista. Ne esitetään Venetsiassa, Englannissa, Kaliforniassa. Tyyli on laveaa, samoin kieli. Komediaosuuksissa kasaantuvat katastroifit tuovat m...

Kirjaraportti 201. Han Kang: Ihmisen teot (2014, suom. 2018 Sari Karhulahti, Gummerus). Ihmisen teot kertoo Gwangjun kansannousun uhreista - kuolleista ja henkiin jääneistä. Keväällä 1980 Etelä-Koreassa tapahtui verinen yhteenotto demokratialiikkeen ja maan armeijan välillä. Hieno romaani, mutta ei sitä kovin suurina päiväannoksina tehnyt mieli lukea.  Sotilaat ampuivat parikymppisiä opiskelijoita ja vielä nuorempia koululaisia kadulle. Sotilaat kiduttivat vangittuja aktivisteja kliinisellä järjestelmällisyydellä. Joku heitä ohjasi ja komensi. Ihmisen tekoja. Seitsemässä luvussa kuljetaan seitsemän osallisen mukana, ensin kansannousun keskellä ja ruumiskasoilla, sitten arkielämässä vuosien kuluttua. Viimeinen luku kertoo Han Kangin oloisesta kirjailijasta, joka kuuli verilöylystä tuoreeltaan kymmenvuotiaana lapsena. Olen lukenut vuoden 2024 nobelistilta kaksi muutakin romaania: Älä jätä hyvästejä ja Vegetaristi. Kumpikin oli jotenkin unenomainen, vaikeasti tulkittava. Ihmisen teot ...

Kirjaraportti 168. Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988 Helene Bützow, Tammi).   Onko se lopulta niin paha juttu, jos kunnianhimoinen mies pikkuisen innostuu natsihommista? Pitäisikö katua, jos vähän tulee lietsottua valloitussotia tai ilmiannettua joku harhaoppinen kollega ajatuspoliisille?   Tällaisia pohdiskeli Kazuo Ishiguro melkein 40 vuotta sitten. Teema ei varsinaisesti ole vanhentunut.   Japanissa liikutaan ja 1940-luvun lopulla. Sensei Oji on eläkkeelle jäänyt taiteilija. Nagasaki on raunioina, mutta sensei omistaa talon, jota kunnostella ja toimeentulo on muutoinkin turvattu. Huolet liittyvät tyttäreen, jonka avioliitto täytyisi saada säällisesti sovittua.   Parikymmentä vuotta aikaisemmin taiteilija oli innostunut politiikasta ja lopettanut geishojen ynnä kirsikkapuiden piirtelyn. Tilalle tuli sotapropaganda ja luottamustehtäviä ministeriöitä myöten. Eihän Japanissa varsinaisesti mistään natseista voi puhua, mutta aika sotaisa, nation...

Kirjaraportti 154. Han Kang: Älä jätä hyvästejä (2021, suom. 2024 Taru Salminen, Gummerus). Muistamisesta tässäkin on kyse. Sataatuhatta ruumista ei saata unohtaa, vaikka niistä puhuminen kiellettäisiin. Eteläkorealainen nobelisti kirjoittaa kirjailijasta ja valokuvaajasta, jotka suunnittelevat yhteistä, kansanmurhaa käsittelevää teosta. Romaani alkaa unella, mikä melkein aina on huono enne. Unenomainen meininki jatkuu läpi kirjan ja minun oli vaikea ymmärtää, milloin liikuttiin milläkin tietoisuuden tasolla. Lunta sataa. Suhde lumeen ei kuitenkaan ole suomalaisen käytännöllinen. Lumi on pumpulimainen harso, joka peittää ja vaimentaa. Toisaalta lunta vasten punainen veri erottuu. Tarinaa kertova kirjailija päätyy Jejun saarelle valokuvaajan kotiin hoitamaan sairaalan joutuneen ystävänsä papukaijaa. Jejulla sataa lunta, sähköt katkeavat ja kirjailija joutuu uppoamaan valokuvaajan suvun tragedioihin. Äidin suku oli tapettu, isä viettänyt vuosia vankilassa, eno kadonnut. Kokonainen kaivos...

Kirjaraportti 150. Annie Ernaux: Puhdas intohimo (1991, suom. Lotta Tuominen 2024, Gummerus). Nimi vastaa teosta. Romaani kertoo puhtaasta intohimosta ja erityisesti Pariisissa asuvan Nobel-voittajan 48-49-vuotiaana kokemasta intohimosta. Kohde oli kirjailijaa kymmenen vuotta nuorempi naimisissa oleva itäeurooppalainen yritysjohtaja. Suhde oli sillä tavalla totaalinen, että sen aikana kertojan elämä koostui lyhyistä tapaamisista ja pitkistä väliajoista, jolloin pään täytti miehen kaipaaminen ja muistelu. Loppuhan suhteelle sitten koitti, ja lopuksi Ernaux ernaux’maisesti käsitteli kriisin kirjoittamalla sen kirjaksi. Ernaux’lle tyypillistä on omien yksityisten kokemusten kytkeminen laajempiin ilmiöihin ikään kuin sosiologisella otteella. Tässä yllätti sosiologian puuttuminen. Lähestymistapa oli kliinisen erittelevä. Kun kirjoittaa hullaantumisestaan rehellisesti ja avoimesti, siinähän riskeeraa asemansa vakavasti otettavana toimijana - näyttää pöljyytensä. Suhde perustui paljolti seksi...

 Kirjaraportti 136. Han Kang: Vegetaristi (2007, suom. 2017 Sari Karhulahti, Gummerus). Tuoretta nobelistia piti kokeilla, ja olihan tämä jännittävä! Kun nyt googlettelin vanhoja arvioita, huomasin muidenkin lukijoiden jääneen ihmettelemään, mistä Vegetaristi oikeastaan kertoikaan. Olisiko niin, että suuri taide jättää runsaasti tilaa tulkinnoille? Yeong-hye näkee painajaisia ja päättää siksi yhtäkkiä lopettaa kokonaan lihansyönnin. Siitä nimi romaanille ja siitä näkyvä alku mielisairaudelle, jonka kehittymistä romaanissa kuvataan. Etelä-Koreassa lihattomuus tuntuu olevan äärimmäinen valinta, joka saa aviopuolison ja suvun pois tolaltaan. Sovinnaisesta poikkeavat valinnat aiheuttavat lähipiirille häpeää. Romaani koostuu kolmesta osasta. Jokaisessa asioita katsotaan eri henkilön näkökulmasta. Ensin kertoo puoliso, sitten siskon mies, lopuksi sisko. Vegetaristi itse pääsee suoraan ääneen vain vähän. Kaikki neljä ovat onnettomia ja ulkopuolisia omassa elämässään. Romaanin toinen osa k...

Kirjaraportti 135. Annie Ernoux: Vuodet (2008, suom. Lotta Toivanen 2021, Gummerus). Kirjailija kertoo, miten maailma on muuttunut hänen elinaikanaan ja miten hän itse. Suurehko aihe. Muutos näkyy esimerkiksi suhtautumisessa tavaraan. Ernaux on samaa sukupolvea kuin vanhempani ja löysin tästä mm. selityksiä faijani rojurakkaudelle. Sodan jälkeisessä köyhyydessä lupaus tulevaisuudelta oli, että ”jossain oli tavaroita, joita mekin saisimme myöhemmin ostaa”. Olen lukenut Ernaux’lta useammankin hienon kirjasen, jossa hän perkaa elämänsä käännettä tai kulmaa ja yksityisestä syntyy isompi yhteiskunnallinen kuva. Vuosissa zoomin tilalla - tai ohessa - on laajakulma, ja vaikeampi tästä on pitää. Minä vaihtuu kuninkaalliseen me-muotoon, henkilökohtainen yleiseen. Kun 200 sivussa käy läpi paljon asiaa, luettelomaisuudelta ei voi välttyä. Ranskalaisten poliitikkojen, skandaalien tai brändien vilahdellessa jäin vaille sitä tunnistamisen ja nostalgisoinnin iloa, mikä asioita paremmin tuntevalle oli...

Kirjaraportti 123. Abdulrazak Gurnah: Kivisydän (2017, suom. Einari Aaltonen, 2024, Tammi). Nuori mies lähtee Sansibarista Lontooseen opiskelemaan. 15 vuotta myöhemmin hän palaa tapaamaan isäänsä ja kuulemaan, mikä oli rikkonut perheen pojan olleessa pieni. Romaani on hienosti rakennettu. Päähenkilö käy läpi elämäänsä verkkaisesti ja siinä sivussa Sansibarin epävakaata historiaa, siirtomaiden asemaa, maahanmuuttajan integraatiota, sukupolvien ketjua. Lopussa tempo vähän yltyy ja asetelma muljahtaa uusiksi. Romaanin tunnelma on lähinnä haikea. Kirpeimmät huomiot taitavat liittyä brittiläisiin siirtomaaherroihin. Kun kirjoittaja on kirjallisuusproffa, on luontevaa, että tarinan keskeisin juonellinen aines on varastettu Shakespearelta. Vallankäyttöä, alistamista ja alistumista. Enempi tämä silti elää henkilöiden kautta. Nobel-voittaja oli kiinnostava tuttavuus. Saatan lukea lisääkin. Gurnah muuten ei ole ainoa merkittävä länsimaissa menestynyt sansibarilainen taiteilija: Freddie Mercury s...

Kirjaraportti 98. Alice Munro: Jupiterin kuut (1982, suom. Krisiina Rikman 2017, Tammi). Luin jouluna Munroa ja nyt lisää, vanhempaa tarinaa yli 40 vuoden takaa. Jupiterin kuut oli kanadalaisen Munron läpimurtoteos, toistakymmentä novellia tavallisten keski-ikäisten naisten tavallisesta elämästä. Periaatteessa aika lailla samanlaista kamaa kuin viimeksi lukemassani Karkulaisessa . Nyt en kuitenkaan tykännyt ihan niin paljon: tämä oli jotenkin vähän hitaampi ja jähmeämpi. Osa jutuista ei minulle ihan auennut. Tai ehkä olin väsynyt. Näitä pitäisi lukea skarppina, kun useinkaan tarinoista ei pilkota ilmiselviä päitä ja häntiä. Yksi suosikkinovelleistani kertoi Pruesta, duunaritaustaisesta naisesta. Toisesta naisesta oikeastaan. Naisesta, joka näyttää olevan sinut sen kanssa, ettei nouse ensimmäiseksi, suhtautuu kevyesti neurologinsa muihin naisvalintoihin. Tai ehkei sittenkään. Jostain syystä Pruen pitää varastella mieheltä pieniä esineitä. ****-  

Kirjaraportti 78. Annie Ernaux: Äidistä. Isästä (1983, 1987, suom. Lotta Toivanen 2022, Gummerus). Vuoden ensimmäinen kirja, oikeastaan kaksi. Ernaux kirjoitti ensin isästään, muutamaa vuotta myöhemmin äidistään, alkaen kuolemasta. Suomeksi nämä ilmestyivät yhtenä niteenä, pitkällä viipeellä melkein 40 vuotta myöhemmin, Nobelin innostamana. Ei varsinaisesti romaaneita, ei varsinaisesti elämäkertoja, mutta vähän sinnepäin sosiologisella otteella. Yhteensä reilut 150 sivua helppoa tekstiä. Sitä on suomalaisena vaikea tajuta, kuinka tiukka luokkayhteiskunta Ranska on tai on ainakin ollut. Se näkyy mm. puhutussa kielessä, siinä mitä luetaan, mitä ja miten syödään, miten pukeudutaan. Ei taida olla sattuma, että luokkamakua teoriaksi vääntänyt Pierre Bourdieu on ranskalainen. Ernaux’n vanhemmat ovat lähtöisin alaluokasta. Ernaux pui heidän nousuaan maalaistollukoista kaupungin pienyrittäjiksi. Kun tytär kävi kouluja, hän kipusi ylöspäin elämään, jota vanhemmat eivät voineet ymmärtää. Molemmi...

Kirjaraportti 75. Alice Munro: Karkulainen (2004, suom. 2005 Kristiina Rikman, Tammi). Munron novelleissa naiset tekevät ratkaisevia valintoja ja elävät niiden seurausten kanssa. En ole aikaisemmin Munroa lukenut, mutta taidan vastaisuudessa lukea lisää: mahottoman taitavasti hän kirjoittelee. Lörpöttevämpi kirjailija olisi saanut jokaisesta 40-sivuisesta kertomuksesta kokonaisen romaanin. Kanadan pikkukaupungeissa liikutaan ja menneessä ajassa. Suhteet vanhempiin ja elämän miehiin ovat keskiössä. Tekisi mieli sanoa, että perusviritys on romanttinen, mutta en sano: siitä tulisi väärä kuva, kun ei tässä ole seksiä tai siirappia tippaakaan. Munron maailma muistuttaa Elizabeth Stroutin Lucy Bartonia, paitsi että Stroutilla katse on sosiaalisissa rakennelmissa, luokissa, valta-asetelmissa, ja Munrolla enemmän psykologisissa. ****+

Kirjaraportti #36. Albert Camus: Sivullinen (1942, suom. Kalle Salo 1947, Otava). Tämä kirja olisi kuulunut lukea nuorena miehenä kahvilassa. Tupakkiakin poltellen. Olisi saanut älykön maineen. Luin nyt vanhuuden kynnyksellä, kun klassikko tuli vastaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Romaani on tiivis. Puolet tekstistä pohjustaa päähenkilön sivullisuutta. Herra Meursault ei jaksa tai halua panostaa siihen, että näyttäisi sosiaalisesti kunnon ihmiseltä ja näyttelisi tunteita, joita ei tunne. Sitten tulee käänne, jossa päähenkilö tulee ampuneeksi miehen. Teoksen ns. pihvi paistuu oikeudenkäynnissä. Meursaultin suurimmaksi synniksi osoittautuukin hänen sivullisuutensa, ja tilanteen absurdius tekee jonkinlaisen vaikutuksen vielä 80 vuotta myöhemminkin. Vähän hirvittää antaa tälle eksistentialismin merkkiteokselle vain ***+ mutta antaa nyt mennä. Ja plussa tulee lähinnä siitä, että sivuja oli vain 142.