Elli Salo: Keräilijät

Kirjaraportti 181. Elli Salo: Keräilijät (2025, Otava).

Harvoin tulee romaanin luettua mieleen, että pitäisi aloittaa heti uudestaan. Nyt tuli. Kertonee siitä, että Keräilijät on a) helppo ja hauska lukea, mutta b) niin vaikea, ettei kerralla tajua kaikkea tai juuri mitään.

Itärajalla, Kainuun korvissa on nähty monenlaista kulkijaa petokuvausturistista thaimaalaiseen marjanpoimijaan. Metsiin myös kaatui muutama tuhat neuvostosotilasta talvisoan aikana. Keräilijät kulkee korpien kalmistoissa.

Päähenkilö on surullinen, nuorehko naisarkeologi, joka lähtee kartoittamaan talvisodan kuuluisan taistelupaikan joukkohautoja Läätteentien varteen. Majapaikaksi valikoituu entiselle vartiotuvalle perustettu, tärviölle päätynyt matkailuyritys. Sieltä tutkija värvää avukseen paikan viinaan menevän emännän sekä Petroskoissa kirjastonhoitajaksi opiskelleen Ljudmilan.

Kolmikon meininki on sillä tavalla hillitöntä, että vertailukohtana voi pitää vaikka Pienen hauen pyydystystä tai elokuvaa 100 litraa sahtia. Kaveria ei jätetä.

Romaanin hillittömyys syntyy silti eniten sen silppuisesta rakenteesta. Tarinan sekaan sotketaan sitä sun tätä arkistojen muistitietokokoelmista, tekstareihin ja silminnäkijähaastatteluihin.

Esimerkiksi katkelmat 1950-luvun eräkirjallisuusklassikoista synnyttävät jännän kontrastin 2020-luvun eräilevien naisten kanssa.

Ja tämähän on nimenomaan naisromaani. Kaksi urostakin toki nähdään, mutta toinen on kuollut ja toinen saksanpaimenkoira.

Keräilijät on Salon esikoisromaani. Aika raju startti.

⭐⭐⭐⭐⭐-