Pienen budjetin sotaelokuva

Kirjaraportti 197. Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025).

Ensinnä nimestä. Hieno. Pienellä budjetilla tosiaan tehdään, jopa ilman kameroita. Sotaelokuvaa enemmän näen tämän horrorina. Menoa keventää Sata litraa sahtia -tyyppinen rujo huumori.

Nainen, maisterisnainen, lähti tuppukylästä heti kun pääsi. Joku pakko toi hänet takaisin vuosien jälkeen, isän kuoltua. Välejä menneeseen pitää selvittää. Tukikohtana toimii vanha kotitalo, jonka isä on nimennyt Linnoitukseksi.

Isä on romaanin napahahmo kuoltuaankin. Poliisiradiota kuunteleva, alkoholisoitunut, asehullu survivalisti, joka painoi kolmessa vuorossa tehdastyötä. Ylisukupolvista väkivaltaa ja tunneongelmaa.

Niemi on kotoisin Eurasta, Pyhäjärven luoteispäästä. Romaanin tapahtumapaikka muistuttaa kovasti Euraa. Hirveän kuuloinen paikka. Tehdas on lopettanut, palvelut hävinneet, liikekeskus paloi 20 vuotta sitten, eikä sen paikalla kasva mitään. 

Kaikki tietävät kaikkien asiat ja rumat salaisuudet sadan vuoden taakse. Tehdas määritti luokkarajat. Sateenkaari päätyy nakkikioskille. Näkymä onnesta on ranskalaiset kurkkusalaatilla.

Romaanin aikana ei selviä, miksi tarkalleen nainen palaa. Kyse taitaa olla siitä, että osa sielusta jäi, kun tyttö aikanaan lähti.

Tässä tapauksessa sielu voi olla väärä sana, mutta jonkinlaisesta poltergeisttyyppisestä, pessimistisestä ja terävästi argumentoivasta voimasta on kyse. Parasta on, että tämä henki on romaanin toinen kertoja.

⭐⭐⭐⭐⭐-