Kirjaraportti

Kirjaraportti 272. Sara Stridsberg: Hyvästi Panic Beach (2024, suom. Outi Menna 2026, Tammi). Pitääkö aloittaa isomummosta, kun miettii, miksi elämä on vaikeeta? Viittäkymppiä lähestyvä Nina aloittaa, koska tulee "perheestä jossa mistään ei päästä yli". Elämä ahdistaa. Siksi pitää istuskella kylmässä puistossa - kelailla ihmisiä ja suhteita. Nina kirjoittaa neljän sukupolven perhesaagaa Tukholman joutilaan oloisesta, nautinnolle alttiista keskiluokasta. Tämä taitaa olla tarkoituksellisen sekava. Kauheasti nimiä ja henkilöitä tulee ja menee ilman taustoitusta, kunnes jossain sadan sivun kohdalla olen oppinut, kuka on kuka.     Stridsberg kirjoittaa kivan touhukkaasti, lyhyissä luvuissa. Syntyy dynaaminen ja intensiivinen fiilis. Mutta minne tämä lopulta vie? Romaanin ytimessä on Ninan suhde isäänsä Mattiin, joka ei ole kasvanut aikuiseksi. Alkoholiongelmaa ja yleistä vastuuttomuutta. Lisäksi jotain erityistä pahuutta, joka oli kohdistunut Ninan itsemurhan tehneeseen pikkusisko...

Kirjaraportti 252. Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme (2025, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom 2026, Otava). Omenapuu kannattaa istuttaa, vaikka huomenna tulisi maailmanloppu. Puun alle voi piilottaa ruumiin. Ruumiit jotka hautasimme kertoo kahden orposisaruksen kasvutarinaa sijaisäidin ja sijaisisän maatilalla Skånessa. Ankeaa seutua. Vatipäitä, pervoja ja pedofiilejä, kuten tarinaa kirjoittava pikkusisko Jolly heti muistuttaa. Oma perhe pyörittää romuttamoa ja sikalaa, eli likaa, saastaa ja hulluutta tursuaa kotinurkissakin. Kasvutarina saattaa siis olla terminä liioitteleva. Selviytyminen on lähempänä totuutta. En taida tehdä suurta juonipaljastusta, kun kerron, että ruumiita tässä tosiaan haudataan. Kostosta on pääosin kyse, jos kohta epäonnisista sattumistakin. Koston enkelillä kynttilä lepattaa epävakaalla liekillä. Tämä oli minulle hankala romaani. Vastaanottimen virittäminen oikealle taajuudelle vei aikaa. Mutta särinä loppui aikanaan ja nautittavaa meininkiähän Wolff tässä tarjoile...

Kirjaraportti 221. Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi (2023, suom. 2025 Jonna Joskitt-Pöyry, Like). 512-sivuinen lukuromaani ruotsalaisen kansankodin synnystä ja sosiaalidemokratian noususta. Kepeän ja painavan yhdistelmä voi olla enemmän kuin lagom. Vaikea tästä on olla pitämättä! Mikael Niemi muistetaan esikoisestaan, Populäärimusiikkia Vittulanjängältä (suom. 2001). Nyt liikutaan samoilla kulmilla, Ruotsin Lapissa, Tornionjoen rannalla pääosin 1930-luvun alkuvuosilla. Kunnan läpi rakennetaan tie. Työmaalla pääoman ja proletariaatin ristiriidat kärjistyvät. Sosialismi saapuu Pajalaan. Alkaa sitkeä lakko, joka järisyttää koko seudun elämää. Romaani yhdistelee pohjantähtimäistä torppariperheen ja kyläelämän kuvausta modernimpaan vauhtiin. Rinnakkaiskertomuksessa nykyajassa suosta löytyy ruumis. Lakkolaisen lapsenlapsenlapsi on yhteydessä pimeälle puolelle ja näkee ennalta. Lähes jo hymyilyttää pakanallisen magian hyödyntäminen pohjoiseen sijoittuvassa kirjallisuudessa. Järvet, joiden...

Kirjaraportti 187. Andrev Walden: Miehenpuolet (2023, suom. 2025 Jaana Nikula, Gummerus). Ruotsalainen toimittaja kirjoittaa lapsuudestaan. Seitsemän lukua. Jokainen nimetty äidin eri miesystävän mukaan. Äidillä oli taipumus vääriin valintoihin, joten suhteisiin liittyi mustasukkaisuutta, väkivaltaa, päihteitä ja rikoksia. Tästä huolimatta poika kaipasi vaihtuvilta miehiltä myös isyyttä. Näistä lähtökohdista syntyisi helposti ankea romaani. Miehenpuolet oli kuitenkin hauska, tragikoominen, toteavasti kuvaileva, ei tunteissa vellova. Ilmeisesti poika on käsitellyt traumansa. Walden pääsee uskottavasti kiinni lapsen aikuiselta piilotettuun maailmaan ja ajatteluun. Lapset tunnistavat aikuisten soidineleet sekä merkit, joista voi ennakoida riidat, väkivallan ja edessä olevan, paolta näyttävän pikamuuton.  Ihmiset ovat eteviä tunnistamaan paikkansa sosiaalisissa nokkimisjärjestyksissä. Andrevilla ei ole statusta nostavia ominaisuuksia. Hän pitää kesästä, sillä silloin rusketus ei paljas...

Kirjaraportti 120. Karin Smirnoff: Sokerikäärme (2021, suom. Outi Menna 2024, Tammi). Smirnoff on naputellut menemään romaani per vuosi. Ensin Jana Kippo -trilogia ja jatkoksi tämä Sokerikäärme.  Samaa vauhtia, mutta eri.  Agnes on ihmelapsi, joka muistaa oman syntymänsä, puhuu eläinten kieltä sekä taitaa luontaisesti soittamisen ja säveltämisen. Isä on hukassa ja äiti vihaa. Jostain syystä mieleen tuli Modesty Blaise, jonka selviytymiskeinot toki olivat erilaisia. Lapsuuden karmeus kuitenkin yhdistää. Sokerikäärme kuvaa Agneksen lisäksi muutaman muun lapsen elämää 1980-luvun Södertäljessä. Tärkein aikuinen hahmo on Frank, lapsirakas hyväksikäyttäjä.   Jos on tykännyt Jana Kiposta, luultavasti tämäkin uppoaa. Kirjoitustyylissä on paljon samaa, mutta tapahtumien vauhti on verkkaisempi.  Yhteistä on sekin, että surkeudet ovat keskiössä. Rikkinäisiä perheitä, narkkausta ja pedofiliaa. Eli sujuvaa, humoristista ja ällöttävää, muttei niin sysimustaa kuin aihepiiri an...

Kirjaraportti 87. Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (1993, suom. Olli Suominen 1994, Tammi). Tämä on klassikko. Sain silti luettua loppuun. Ruotsin tuntureilla kaksi nuorta tapetaan raa’asti telttaansa, eikä tekijä selviä. Epäilyjä on ja syyllisyyttäkin monenlaista. Verityö ja puolet romaanista ajoittuvat 1970-luvulle. Toinen puoli hyppää 1990-luvulle, jossa tappajan näköinen mies ilmestyy taas kulmille, mikä johtaa uuteen verityöhön. Ekman aloitti rikoskirjailijana, mutta lipsui siitä laajempiin kudelmiin viimeistään tämän myötä. Kiinnostavammat asiat liittyvät kylän ihmisten ja perheiden sosiaalisiin kuvioihin. Mukana on myös luontosuhdetta, saamelaisten asemaa, muistamisen logiikkaa, pikkumystiikkaa ja mitä kaikkea onkaan. Meinasin uuvahtaa. Melkein 600-sivuisesta eepoksesta olisi joutanut karsia parisataa sivua jäkälien kuvailua, koivunrunkoja ja järven takana tummana lymyäviä tuntureita. Etenkin romaanin alkupuoli oli vähän raskas ja joka suuntaan löllyvä. Ihmisiä ja paikkoja ...

Kirjaraportti 53. Kerstin Ekman: Suden jälki (2021, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2022, Tammi). Ruotsista tulee monenlaista hyvää. Asioita tunteville esim. tämän Ekmanin laatu ei liene yllätys. Minulle ei edes nimi ollut tuttu. Ekmanilla oli yli 60 vuoden ura takanaan. Suden jälki oli 88-vuotiaalta jäähdyttelijältä varsin kova suoritus. Jos hän nyt edes jäähdyttelee.  Kirja kertoo vanhenemisesta. 70-vuotias metsästäjä ja metsänhoitaja kärsii sydänvaivoista. Enää hän ei kelpaa metsälle miesporukkaan. Eikä huvitakaan. Angina pectoris on paha juttu, mutta ikävämpää on huomata edistäneensä koko elämänsä vääriä asioita: tehometsätaloutta ja eläinten tappamista. Kun Lasihotellissa esiteltiin laajoja kaaria ja kuvia, tässä esitellään lähinnä pieniä ja suppeita. Uffe kertoo itsestään. Samalla myös viisaasta vaimostaan. Koska Uffe ei ole moderni mies, hän paljastaa sisimpänsä mutkan kautta puhumalla esimerkiksi villieläimistä, metsästyskoirista, kirjoista ja Ingan kaardemummapullista - sekä...

Kirjaraportti 43. Ia Genberg: Yksityiskohdat (2022, suom. Jaana Nikula 2023, Johnny Kniga). Olin lukiessa aika pitkään sillä kannalla, ettei tämä ole romaani lainkaan. Ajattelin, että tästä ikään kuin puuttuu osia ympäriltä. Loppua kohden näkemys muuttui. Yksityiskohdat koostuu neljästä luvusta, joissa minun ikäiseni ruotsalaistoimittaja muistelee neljää elämänsä tärkeää (ja vaikeaa) ihmistä, jotka jossain vaiheessa hävisivät kuvioista. Muistelot eivät kytkeydy toisiinsa. Paitsi kertomalla samalla jotain kertojastaan. Ja just sehän tässä olikin hämäävää. Meidät on opetettu siihen, että ensin on alku, lopussa loppu ja välissä keskikohta. Pitää olla kertomus, looginen peruste kertoa juuri nämä yksityiskohdat, joista syntyy tarina. Romaania lukiessa aivot etsivät juonta, kasvua, vaikeuksien kohtaamista, jotain punaista lankaa. No tulipa osoitetuksi, ettei punaista lankaa tarvita. Tämä nimittäin oli laatutavaraa ilmankin ja juuri siksi. Muistelijan tapa kertoa oli jotenkin kaunis: ei katke...

Kirjaraportti #23. Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (2020, suom. Outi Menna 2022, Tammi). Tämä riemu loppui! Kuvataiteilija-kotiavustaja Jana Kiposta kertovan trilogian viimeinen osa päättyi jonkinlaiseen toiveikkaaseen elämän taitekohtaan, Kippo kertoi menevänsä kotiin.  Etukäteen vähän pelkäsin, että noinkohan juna jaksaa kahden vauhdikkaan pikataipaleen jälkeen vielä kunnialla pääteasemalle, mutta hyvin rullasi ja hommaan tuli jopa ihan uudenlaisia, pastellisempia sävyjä. Vanhat teemat - eli ruumiit, insesti ja vaikeat isäsuhteet - toki edelleen pääosassa. ****+  

Kirjaraportti #19. Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (2019, suom. Outi Menna 2022, Tammi). Jana Kipon kummitusjuna kolistelee toisen osuutensa. Matka päättyy ilmalentoon. Klassinen ”Mustanaamio tippui lentokoneesta, mitenköhän sille käy?” -lopetus. Nyt perataan äidin puolen suvun synkkiä salaisuuksia. Uskonlahko yrittää viedä veljen, eikä se tietenkään sovi. Smirnoff ei varsinaisesti ole mikään humoristi. Hän vain tarjoilee hirveydet sillä tavalla toteavasti, että kepeys voittaa ahdistuksen. Vien jatko-osalta yhden tähden pois, kun nuijalla päähän -efekti ei tunnu yhtä rajuna kuin ekalla kierroksella. ****  

Kirjaraportti #16. Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo (2018, suom. Outi Menna 2021, Tammi). Onpa kerrankin riittävästi ankeutta, kurjuutta ja osattomuutta! Jostain syystä kurjuus rinnastuu päässäni realismiin. Jana palaa vuosien jälkeen kotiin, tyhjentyvään Pohjois-Ruotsiin. Siitä alkaa ralli, ja vauhti pysyy loppuun asti tasaisen tappavana. Kyytiin ei ehtinyt edes yhtään pilkkua (enkä puutetta huomannut kuin vasta jälkeen päin). Smirnoff on yhdistelmä Timo K. Mukkaa, Sadan vuoden yksinäisyyttä, Kill Billiä ja Vittulanjängän populäärimusiikkia. Mikä parasta, tämä on trilogian ykkösosa. Riemu jatkuu. *****