Kirjaraportti

Kirjaraportti 201. Han Kang: Ihmisen teot (2014, suom. 2018 Sari Karhulahti, Gummerus). Ihmisen teot kertoo Gwangjun kansannousun uhreista - kuolleista ja henkiin jääneistä. Keväällä 1980 Etelä-Koreassa tapahtui verinen yhteenotto demokratialiikkeen ja maan armeijan välillä. Hieno romaani, mutta ei sitä kovin suurina päiväannoksina tehnyt mieli lukea.  Sotilaat ampuivat parikymppisiä opiskelijoita ja vielä nuorempia koululaisia kadulle. Sotilaat kiduttivat vangittuja aktivisteja kliinisellä järjestelmällisyydellä. Joku heitä ohjasi ja komensi. Ihmisen tekoja. Seitsemässä luvussa kuljetaan seitsemän osallisen mukana, ensin kansannousun keskellä ja ruumiskasoilla, sitten arkielämässä vuosien kuluttua. Viimeinen luku kertoo Han Kangin oloisesta kirjailijasta, joka kuuli verilöylystä tuoreeltaan kymmenvuotiaana lapsena. Olen lukenut vuoden 2024 nobelistilta kaksi muutakin romaania: Älä jätä hyvästejä ja Vegetaristi. Kumpikin oli jotenkin unenomainen, vaikeasti tulkittava. Ihmisen teot ...

Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi). Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy. Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta. Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina. Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteel...

Kirjaraportti 60. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. Kristiina Rikman 2018, Tammi). Lucy Barton eli ankean lapsuuden perähikiän köyhänä. Lukeminen pelasti hänet New Yorkin keskiluokkaan, mutta traumat seurasivat. Lucy pui menneisyyttään ja reittiään menestyskirjailijaksi. Ei oikein selviä, mitä kaikkea kamalaa hän on joutunut kokemaan, ja ehkä juuri se tästä tekeekin kiinnostavan. Tätä on kovasti kehuttu, ja mahottoman viisaastihan tämä Barton/Strout häpeää ja muita sielun möykkyjä auki kirjaa. Jatko-osia on jo suomeksikin. Niitä kohti seuraavaksi. *****