Sivuhenkilö
Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi).
Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy.
Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta.
Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina.
Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteellinen - minulle aukeamaton - tarkoitusperä ja sain rauhan. Semmonen sisältövaroitus kuitenkin tähän, että jos feminismi aiheuttaa ihottumaa, ni ei kannata lukea.
Turunen kuvaa koomillisen loistavasti sosiaalisia tilanteita kaikkine keskiluokkaisine performansseineen. Hän itse on niissä aina sivuhenkilö. Jäin miettimään, mikä tässä romaanissa oli ns. pihvi. Kuten jo nimestä voi päätellä, sivullisuus saattaisi olla. Syyllinen taitaa olla äiti.
****+
Kommentit
Lähetä kommentti