Kirjaraportti

Kirjaraportti 238. Elizabeth Strout: Burgessin pojat (2013, suom. Kristiina Rikman 2025). Isoveli on ylivoimainen, tietävä ja kadehdittu. Pikkuveli mukava mutta saamaton. Sisko ikävä ja luuseri. Tästä lähdetään. Jokaisella on roolinsa. Näin se menee perheissä. Elizabeth Strout on pyöritellyt romaaneissaan loistavasti perheen dynamiikkaa. Burgessin pojissa huomio on sisarussuhteissa. Taas kerran lapsuus ratkaisee, antaa lähtökohdat, joita on vaikea murtaa. Mutta kyllä ne murtuvat. Esimerkiksi silloin, jos helvetti pääsee irti ja siskon 19-vuotias poika heittää jäisen sianpään moskeijaan ramadanin aikaan Shirley Fallsin pikkukaupungissa Mainessa. Lakimiesveljiä tarvitaan. Burgessin pojat on vanhempaa Stroutia, kirjoitettu ennen Lucy Barton -sarjaa. Tässä hän ei minusta pääse ihan samalle tasolle. Mukana on turhan paljon tavaraa ja ihmisiä: lucybartonmainen viisaus ei ole vielä kiteytynyt. Jotain viisautta silti. Isoveljen petos paljastuu, pallosta häviää ilma. Muille tulee uutta tilaa. ...

Kirjaraportti 237. Arto Salminen: Varasto (1998, WSOY). Elämä on rangaistus, jota suoritetaan maalikaupan varastossa. Äkkiseltään Varastoa saattaisi pitää työelämäkirjallisuutena. Proletariaatti eli varastomies Rousku yrittää selviytyä, kun kapitalisti painaa. Tarkemmin kun funtsii, enempi tämä taitaa olla yleisen näköalattomuuden kuvaus. Nimikin siihen viittaa. ”Sen mä olen ainakin huomannut että mä olen varastossa. Mutta minkä varalta, sitä mä en tiedä.” Liksa on huono, Rousku perustelee varastamista sillä. Hän myy mattoa ja maalia vanhalle kommunistille ohi kassan. Vai olisiko kyse sittenkin hallinnan tunteesta? Varas istuu kuskin paikalla. Myös vittuilija pääsee kuskin paikalle. Rousku panee myymälän Karitaa, halveksii, pilkkaa, piilottaa kynnenpalasia tupakoihin. Kunnes huomaa, että häntä vietiin tässäkin. Talutettiin munista perheenisäksi lähiöön. Jos kertomuksessa vilahti aavistus onnesta, niin vauvassa. Olen lukenut tämän ennenkin ja nähnytkin Kansallisteatterissa...

Kirjaraportti 236. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. Ilkka Malinen 2003). Joskus lankapuhelinaikaan näin unen, jossa soitin kaupungilta omaan numerooni, ehkä purkaakseni viestit. Puhelu ei kuitenkaan mennyt vastaajaan, vaan vastasin siellä itse. Pelottava uni. Sputnikin ytimessä pyörivät vähän samanlaiset tilanteet. Ihmisen minuus voi jakautua. Osa lähtee jonnekin. Tänne ”perustodellisuuteen” jää osa, jos sitäkään. Kissa kiipesi puuhun, eikä koskaan palannut. Yksi päähenkilöistä katseli tivolin maailmanpyörästä kiikareilla, kuinka hän itse harrasti brutaalia seksiä asunnossaan. Noin seitsemän murakamin kokemuksella uskallan väittää, että Murakami kirjoittaa murakameja, kopioi itseään. Juoni vähän vaihtelee, samat asetelmat toistuvat. Keskiluokkaisia nuoria miehiä itseään etsimässä, epäonnista rakkautta, himosta kovettuvia nännejä. Tässä tarina on klassikko: A haluaa B:n, joka halua C:n. Tarinaa kertoo K, 25-vuotias opettaja Tokiosta. K:n rakkauden kohde on kirjoittamis...

Kirjaraportti 235. Johanna Forss: Pidot (2026, Tammi). Hectorin satyriconissa 1970-luvulla syötiin nakkii viis ja pyydettiin sinappii, pliis. Johanna Forssin ökypidoissa korkkareilla keikkuva jumbojetti kaataa samppanjatornin. Nelikymppinen Maria saa kutsun, vaikka symbioottinen suhde lapsuudenystävään on katkennut sekavissa merkeissä parinkympin korvilla. Kukaan ei oikein tiedä, mitä juhlitaan. Juhlakalu on kadehdittu influensseri. Kaikki tärkeät ihmiset tulevat paikalle. Mariakin, vaikka hänen tärkeytensä on kääntynyt vähäiseksi museopuolen viestintähommaksi. Luin aluksi epäluuloisesti. Ehkä siksi, että minäkertojakin pidättelee. Vauhti lisääntyy, kun Maria pääsee juhlatunnelmaan samppanjalla ja kevyellä pössyttelyllä. Se on otollinen tila kelailla jumissa olevaa elämää ja pistää asioita paikoilleen. Tykkäsin siitä, että juhlan kaari ja päihtymyksen aste näkyi kielessä ja meiningeissä uskottavasti. Forssin päähenkilö on koulutettu valokuvataiteilija. Lukiolaisena valoku...

Kirjaraportti 234. Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (2026, Otava). Kun kirjoittaa romaanin tunnetusta historian henkilöstä, ottaa riskin. Aihe saattaa viedä huomion, ja romaani jäädä vähemmälle. Liisa Louhelan biofiktio aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta (1905-1941) ilmestyi viime viikolla. ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Näin lukee Pekurisen hautakivessä Malmilla. Louhela todistaa, että teksti on yhä totta - ja vahvistaa viestiä osaltaan. Pekurinen oli 1920-30-luvuilla näkyvä rauhanliikkeen aktiivi ja Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä. 1930-luvulla hän vietti vuosia vankiloissa vakaumuksensa vuoksi. Romaanissa Louhela kuljettaa nuoren Pekurisen Juvalta Kotkan kautta Helsinkiin, jossa hän tutustui pasifistiporukoihin. Aika kului kokouksissa, vaimo löytyi työväenopistolta. Helsingistä tie vei vankilaan. Jatkosodan ensimmäisenä talvena Pekurinen kuljetettiin vankilasta rintamalle Vienan Karjalaan teloitettavaksi. Ruma juttu. P...

Kirjaraportti 233. Sinikka Vuola Myrskyn anatomia (2024, WSOY). Mitä tapahtuu? Miten se kerrotaan? Sinikka Vuolan romaanissa huomio kiinnittyy jälkimmäiseen. Tarinakin toki on koskettava. Nuori nainen, ehkä 17-vuotias, kertoo elämästään äidittömänä ja isättömänä, vailla rakkautta. Tai on hänellä vanha isä - isäpapparainen - mutta menneen sodan kauhut painavat tämän lapseksi, josta kaksostyttäret ovat joutuneet huolehtimaan. Kun yhteys äitiin puuttuu, kehossa navan kohdalla on tyhjä tila, reikä. Tyttö peittää sen isolla laastarilla. En yhtään tiedä viittaileeko Vuola tarkoituksellisesti sinne tänne. Lukijana päädyin silti jatkuvasti maistelemaan, miksi jokin kuulostaakin niin tutulta. Kaksoset, jotka joutuvat pärjäämään omillaan, ja anonyymi paikaton Keski-Eurooppa: Ágota Kristóf . Äidittömyyttä kipuileva tyttö, joka kaipaa omia ääriviivojaan: Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat . Sotilaat ja luumuviina: Kunnon sotamies Švejk. Tyttö kertoo tarinaa prinssilleen, sille ensimmäiselle ihm...

Kirjaraportti 232. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012 Heikki Karjalainen, Tammi). 14 vuotta sitten oli muita kiireitä. Pulitzer-voittaja ja ”vuoden paras käännösromaani” (HS, Jukka Petäjä) jäi tuoreeltaan lukematta, mutta nyt homma on hoidettu. Fiilikset jakautuvat yllättävästi. Toisaalta romaani on vetävä, älykäs ja hauska. Toisaalta minulla on vaikeuksia muistaa, mistä se kertoo. Ehkä romaani jäljittelee elämää: enhän minä muista edes sitä, mistä oma elämäni kertoo. Romaani pyörittelee ajan kulumista ja ihmisistä musiikkibisneksessä. Ajallisesti tarina alkaa 70-luvun lopun San Franciscosta ja myöhäisteinien punk-kuvioista. Päätöskonsertti soi lähitulevaisuudessa, 2020-luvun New Yorkissa. Teoksen jippo on räjäytetty rakenne. Mitään yhtenäistä juonta ei synny, vaan 13 luvussa päähenkilöt ja ajat hyppivät: sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä, näkökulmat täydentyvät. Henkilöiden suhdekartta muodostaa syherön; jokainen piste viittaa moneen muuhun. Veikkaan, että juuri rake...