Joel Haahtela: Talvikappeli

Kirjaraportti 250. Joel Haahtela: Talvikappeli (2026, Otava).

Talvikappeli ei kerro astianpesukoneen täytöstä vaikka voisi. Ainutkertainen ja ikuinen kohtaavat. Joka päivä, astia kerrallaan, maailma valmistuu. Synnit pestään, mutta aina koittaa uusi huominen.

Joel Haahtelan ikuisuuskuvasto on klassisempaa. Pienoisromaanissa maalataan freskoja keskiajan Pohjois-Italiassa. Ruhtinas rakensi kappelin ja kysyy maalarilta, sovittaako teko hänen syntinsä.

Eletään vuotta 1348 Mantovassa. Alueella riehuu rutto, joka tappaa puolet väestöstä. Suomesta on vaikea hahmottaa, että tuohon aikaan Mantovan kaupungissa oli eletty, tehty syntiä ja kaduttu jo tuhansien vuosien ajan.

Maalari kertoo työstään ja pikku tapahtumista. Vähän kuin päiväkirjalle, lyhyissä luvuissa, välähdyksinä, usein aforistisesti.

Maalaaminen on hidasta ja toisteista. Tekijä kokee palvelevansa Jumalaa. Kappelin kummallekin sivulle kolme maalausta, alttaripäätyyn tärkein kuva. Aiheeksi annettiin Jeesuksen viimeiset päivät.

Lapsena hän opetteli piirtämällä hiekkaan. Joka päivä kuva sotkettiin, mutta aina oli mahdollisuus piirtää uusi ja parempi. Mestari muistelee elämäänsä, rakkautta ja petoksia. Hän itse petti oman mestarinsa ja tunnustaa sen nyt maalaamalla Judakselle omat kasvonsa.

Pienoisromaanissa ei tapahdu suuria. Tämä onkin hartauskirja: vaatimattomuuden ylistys, mahdollisuus pysähtyä viileään temppeliin mietiskelemään kaiken olevaisuutta, esimerkiksi Jumalaa.

Itse olen enemmän astianpesukonemiehiä. Saatan silti lukea joskus lisää Haahtelaa.

⭐⭐⭐⭐