Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja

Kirjaraportti 249. Maylis de Kerangal: Jälkimaininkeja (2024, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen 2026, Siltala).

Parhaat romaanit herättävät ajatuksia. Esimerkiksi tällaisia: Jos voitan Lotossa, lähden junalla Le Havreen. Tutustun arkkitehtuuriin. Se on kuuluisaa ja ilmeisen rumaa, Unescon maailmanperintökohde.

Liittoutuneet pommittivat Englannin kanaalin rannikkokaupungin toisen maailmansodan lopussa kirjaimellisesti atomeiksi. Tilalle tehtiin betonista uusi ehompi.

Päähenkilö palaa lapsuutensa ja nuoruutensa Le Havreen, koska murha. Keski-ikäinen mies löytyy satama-altaasta taskussaan naisen puhelinnumero. Onko hän se nuoruuden rakas joka lähti, eikä koskaan soittanut?

Dekkarimaisesta alusta huolimatta jotain muuta tässä selvitellään kuin murhaa. Nainen pohtii elämäänsä. Paluu Pariisista juurille Le Havreen nostaa mieleen kaikenlaista. Kuten uimarannan, elokuvateatterin ja sen pojan biljardisalilta.

Koulun päättötyötä varten hän haastatteli Le Havren pommituksista selvinneen naisen, kuin Kurt Vonnegutin Billy Pilgrimin, joka nousi pommitusten tauottua kellarista ja huomasi kaupungin ja sen ihmisten muuttuneen tuhkaksi. (Niin se käy.)

De Kerangal on hämmentävä kirjoittaja. Virkkeet venyvät puoleen sivuun, kun minäkertojan ajatus juoksee, poukkoilee, tarkentaa ja kieputtaa kaiken mytyiksi. Virkkeisiin tottuu. Niistä muodostuu ymmärrettäviä, tarkkoja kohtauksia. Tulliveneen kastajaisjuhlat, oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Ukrainasta tulleet sotapakolaistytöt, jotka saatellaan lauttamatkalle Portsmouthiin

Nauttia voi, vaikkei kaikkea tajuaisi. Mistä romaani oikeastaan kertoi? Samaa muistelen miettineeni Sillan synnyn luettuani pari vuotta sitten. Ranskalaista taide-elokuvaa pahvikansissa.

⭐⭐⭐⭐