Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Kirjaraportti 244. Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (2017, Teos).

203 sivua tauotonta, maanista pajatusta. Kirjailijan valinta tekee lukukokemuksesta raskaan ja ankean. Noh, miksipä kaiken pitäisi olla helppoa ja kivaa?

Monan työpäivä kodinkoneliikkeen varastossa saa yllättävän käänteen. Hän eksyy ja huomaa olevansa valaistulla näyttämöllä keskellä pimeyttä. Yleisöä ei näy, mutta näyttämöllä olevassa kärryssä makaa kuollut äiti peitteen alla.

Äidistä ja äitisuhteesta tässä on kyse - niitä Monan monologit pääosin käsittelevät. Hän kokee jääneensä paitsi kosketusta ja läheisyyttä. Kertojan oma tilanne vaikuttaa psykoosilta. Ymmärrettävästi myös tulkinnat ja syytökset vyöryvät siksi jyrkän kohtuuttomina. Laiminlyöntien konkreettinen olemus ei minulle selvinnyt.

Välillä äiti vastailee. Loppua kohden Mona piipahtelee kotonakin. Mies ja päiväkoti-ikäinen tytär suhtautuvat lempeän ymmärtävästi äitiin, jonka orientoituminen tilaan ja aikaan horjahtelee.

Niemen kirjan hienous syntyy tajunnanvirran tarkuudesta. Kun iso pyörä lähtee heittämään, pään sisäinen äänimaisemakin kai herkästi muuttuu jankkaavan toisteiseksi ja villisti assosioivaksi. Lukeminen vie sisään tunnelmaan, mukaan Monan hulluuteen.

Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva toi viime vuonna Finlandia-ehdokkuuden, ja minäkin siitä kovasti tykkäsin. Jonkin verran näissä aistin samaa virettä, mutta äiti-kirjan puuduttava hulluus teki siitä vaikeammin tykättävän. Esimerkiksi juoni ja selvät jaot lukuihin puuttuvat.

En henkilökohtaisella tasolla samaistunut päähenkilön vaikeuksiin. Ehkä enemmän koin empatiaa äitiä kohtaan, joka parhaansa taisi yrittää, kuten Monakin tuntuu rivien välissä sanovan.

⭐⭐⭐+