Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken

Kirjaraportti 246. Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken (2024, suom. Kristiina Rikman 2026).

The Best of. Elizabeth Stroutin uusimpaan on yhdistetty Lucy Barton, Olive Kitteridge ja kaikki keskeisimmät sivuhahmotkin molemmista kirjasarjoista. Varsinainen keskushenkilö on Bob, nuorempi Burgessin pojista.

Casting nostaa odotuksia. Kootut viisaudet tai jotain. Ja just sellainen tämä on, jopa ylenpalttisesti. Samalla ehkä hyvästijättö vanhalle. Stroutilta ilmestyi juuri Yhdysvalloissa uusi romaani, eikä siinä nähdä tuttuja nimiä.

Stroutista on hankala olla pitämättä. Hänellä riittää empaattista mutta tarkkaa silmää ihmisten epävarmuudelle ja haperuudelle, sille ettemme tunne edes itseämme.

Perusongelma toistuu: "Sydän halajaa, mitä halajaa". Tässä isoin sydän kuuluu Bob Burgessille, jonka sydän halajaa, vaikka naimisissa ei pitäisi. Ikääkin on.

Haluan kuulla kaiken. Nimi viittaa tarinoihin. Pikkukaupungin vanhainkodissa asuva Olive kertoo ensimmäisen Lucylle. Ihmisiä ja kohtaloita riittää. Huonosti päättyviä ensirakkauksia, kuolemia, onnettomuuksia, pettämistä, alkoholismia.

Kertoja on taas huippu: kaikkitietävä mummeli, kuin se hyväntahtoinen aurinko Tuntemattomassa sotilaassa.

Vähän saatoin myös ärsyyntyä. Strout onnistuu kirjoittamaan raiskauksista, insestistä ja äidin murhasta niin, että tunnelma säilyy pannumyssyn lämpöisenä - kuin Gillmoren tytöissä. Ei haittaisi jos hirveys joskus oksettaisi.

Eräs romaanin tärkeistä hahmoista on puolella sivulla vilahtava Carl Dyer. Tarina menee näin: Charlene Bibber käy vapaaehtoistyössä soppakeittiöllä, koska muistaa, millaista on elää nälässä. Sitten Charlene lopettaa. Carl, hänen uusi miesystävänsä, meni väittämään, että avustusten hakijat ovat ahneita hyvätuloisia, jotka eivät apua tarvitse.

Stroutin poliittisuus näkyy romaanissa minusta piilevämmin kuin jossain aikaisemmissa. Näkyy silti. Tulkitsen, että kaikki romaanin tarinat ovat viesti empatian puolesta viholliskuvia vastaan.

⭐⭐⭐⭐⭐-