Kirjaraportti

Kirjaraportti #29. Ari Wahlsten: Langennut kaupunki (2023, Crime Time). Kit Karisma on vähän niin kuin Philip Marlowe, mutta Helsingissä. Hahmo muistuttaa jonkin verran myös Jerry Cottonia ja Nero Wolfen apuria Archie Goodwiniä. Hauska poikkeus realistiseen poliisintyöhön keskittyvästä Suomi-dekkarin päävirrasta. Ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, vaan enemmänkin pk-sektorin perinnetietoista käyttötaidetta. Tässä jaksossa nähdään mm. epävakaa aatelismies, kadonnut perijätär, neljä täpärää pelastumista, yksisilmäinen päärosvo sekä seksikäs suurlähettiläs. Toki mukana on ihmiskauppaa ja pedofiilirinki, eli ei tämä kone pelkällä hilpeydellä käy. Bonuksena tulee päähenkilön tarjoilema aforistiikka, tyyliin: ”Rakastuminen on aina suhteettoman suurta, tai se ei ole rakastumista ensinkään.” Taidan tykätä, koska olen koko sarjan lukenut. ****    

Kirjaraportti #28. Édouard Louis: Ei enää Eddie (2014, suom. Lotta Toivanen 2019, Tammi). Asiat johtavat toisiin asioihin. Kun ensin luin Eddien äidistä , niin piti sitten lukea Eddiestä. Tämä kertoi lapsuudesta. Teoksen nimi voisi yhtä hyvin olla Kurjat. Kun koko ajan tiesi, että kertoja pääsee surkeutta pakoon, tämän pystyi lukemaan. ****  

Kirjaraportti #27. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, Tammi). Haruki Murakami on se tyyppi, joka ei tänäkään vuonna saa Nobelia, vaikka veikkaillaan. En oikeastaan ihmettele. Hän kirjoittaa liian vetävästi ja on eksoottiseksi japanilaiseksi liian länsimainen. Vaellusvuodet on suomalaisittain poikkeuksellinen kiinnostava romaani. Sen dekkarimainen juoni ratkeaa laajahkossa määrin Suomessa - mökillä jossain Hämeenlinnan liepeillä. Ei täysin uskottavaa Suomi-kuvausta, mutta hauska lisäkierre. Olen reilun vuoden aikana lukenut viisi Murakamia. Nuoren miehen kasvu tuntuu olevan se tavallinen tarina. Ystävyyssuhteet, minäkuva, naiset. Välillä vähän zeniläistä uintiharjoittelua, rautatieasemia ja nimettyjen musiikkikappaleiden kuuntelua. Murakamin ihmisillä kaikki vaikeudet tuntuvat olevan eksistentiaalisia. Kaipa se on kirjallisesti perusteltua: jos henkilöiden pitäisi varoa koko ajan salaista poliisia tai kaivella ruokaa roskiksista, ei niill...

Kirjaraportti #26. Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2021, suom. Lotta Toivanen 2022, Tammi). Hups, olin vahingossa ajankohtainen. Luin eilen Louisia. Tänään hän esiintyy Helsinki Litissä. Naisen taistelut jne. kertoo kirjailijan suhteesta äitiinsä. En oikein tiedä, onko tämä romaani vai mikä. Sata sivua ja omaelämäkerrallinen. Eräänlaista sosiologista kuvausta pojan luokkahypystä köyhästä syrjä-Ranskan perheestä Pariisin intellektuelliksi. Herra Louis on vasta kolmikymppinen ja kirjoittanut nyt viisi romaania elämästään. En ihmettele, että hänestä on tullut sensaatio ja ihmettelyn aihe. Nuori, lahjakas, koulutettu, homoseksuaali ja kuvaa valkoista köyhällistöä armottomasti. Ihan kaikki ei ole Ranskassakaan hienoa. ****  

Kirjaraportti #25. Ágota Kristóf: Todiste (1988, suom. Ville Keynäs 2023, Tammi). Todiste on jatkoa Isolle vihkolle, eikä sitä voi ajatella vihkosta irrallaan. Luin Ison vihkon joulun alla. Se oli suvereeni, kylmän viileä ja ihan loistava. Romaani kertoi kamaluuksista eli pienten kaksospoikien selviämisstrategioista sodan jaloissa nimeämättömässä Itä-Euroopassa. Todiste jatkoi siitä, mihin Iso vihko lopetti kohta sodan jälkeen. Toinen poika pääsi loikkaamaan länteen. Toinen jäi isoäidin taloon. Kristof kirjoitti tämän trilogian 1980-luvulla. Ensimmäinen osa suomennettiin tuoreeltaan. Kaksi seuraavaa jäivät suomentamatta. Tammi korjasi virheen, ja kaksi jälkimmäistä ilmestyivät suomeksi tällä viikolla. Odotukset olivat aika kovat. Kertomus muuttuu, kun pojasta on tullut nuori mies. Sota on vaihtunut kommunistiksesi diktatuuriksi. Karmeuksista voi näköjään kertoa niinkin, ettei kerro niistä, vaan kirjoittaa niiden vaikutuksista ihmisiin. Kirjan nimi on Todiste. Ainakin se tulee todistetu...

Kirjaraportti #24. Kaja Kunnas, Marjo Näkki: Itämeren turvatarkastus (2023, Gummerus). Toimittajat tekevät erilaisia kirjoja kuin tutkijat. Tieto ei ehkä ole yhtä jäsenneltyä ja punnittua. Toisaalta tieto on tarjolla nyt heti ja se tarjoillaan kohtuullisen sujuvasti soljuvana tarinana. Toimittajat Kunnas ja Näkki kiersivät Itämerta myötäpäivään Virosta Latvian ja Liettuan kautta Puolaan, Saksaan ja Pohjoismaihin. Siitä syntyi yhdensorttinen pikakertaus maiden puolustuksen tilaan ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun Venäjän uhan alla. Aika monenlaista suhtautumista ja historiaa löytyi. Suomella näyttäisi olevan ainakin vahva armeija, kun naapureihin vertaa. Kannatti lukea. Tieto lisääntyi, ehkä ymmärryskin. Turvallisuuspolitiikka ei kyl tämän jälkeenkään ole vahvimpia lajejani. ***