Kirjaraportti

Kirjaraportti 103. Tommi Kinnunen: Kaarna (2024, WSOY). Vanhoissa männyissä voi olla niin paksu kaarna, että se suojaa puuta jopa metsäpalolta. Ihmisessä kaarna on ohuempi. Kinnusen romaani kertoo perheestä, jonka äidillä on salaisuus. Häpeä ja sen kätkeminen näyttävät ulospäin lähinnä mielisairaudelta. Häpeän aiheuttivat Neuvostoliiton partisaanit, jotka sodan aikana terrorisoivat pohjoisessa rajaseudun suomalaisia siviilejä. Kaarnan nykyhetki sijoittuu jonnekin 2000-luvun alkuvuosiin. Äiti tekee kuolemaa. Kuusissakymmenissä olevat lapset valmistautuvat hautajaisiin ja puivat välejään äitiin. Tämä oli romaaniksi niukahko, nippa nappa 200 sivua. Suppeus oli etu. Tämä oli aiheensa puolesta sellainen, ettei tehnyt mieli ahmia. Minua joskus ärsyttää Kinnusen lavea arjen kuvaus, tähän sitä ei liikaa mahtunut. Rakenne tässä oli hieno. Nykyhetkeä ja takaumaa niin, että karmeutta joutui aavistelemaan pikkuhiljaa. Ja karmeintahan on se, että romaanin partisaaniteema ei tunnu miltään historialt...

Kirjaraportti 102. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961 Pentti Saarikoski ja 2004 Arto Schroderus, Tammi). Jossain asioissa minulla on pitkähkö sytytyslanka. Esim. Siepparin uusi suomennos on ollut tarkoitus tsekata noin 20 vuotta. Nyt vihdoin ”ehdin”. Mikä lie mieleenjuolahdus. Olen lukenut Siepparin ennenkin, ehkä pariin kertaan. Lukiossa kirjoitin tästä äidinkielen preliminääreissä. En muista, mitä mieltä olin ja mitä ajattelin. Nyt ajattelen, että tuskin tämä enää, melkein 80 vuotta kirjoittamisensa jälkeen, ketään järisyttää. Slangia ja kirosanoja on joku muukin jo käyttänyt. Nuoren miehen sopeutumattomuus ja traumat toki ovat ajankohtaisia aina vain. Mielenkiintoisinta tässä taisi olla ajankuva sodan jälkeisestä yläluokan New Yorkista ja yksityiskoulusta. Vielä suomennoksista huomio: Saarikosken slangi tuntuu ikivanhalta, melkein käsittämättömältä. Sitä kautta päähenkilökin vaikuttaa selvästi epävakaammalta kuin Schroderuksen versiossa.  Pystyn tällaisen ve...

Kirjaraportti 101. Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015, Tammi). Äitienpäivän ilta päättyi Rakkaudenhirviön seurassa. Ei ollut mikään orvokkeja äidille -tyyppinen pläjäys. Näistä autofiktioista ei pirukaan selvitä, kuinka paljon kirjoittaja on lisäillyt värejä ja sävyjä, mutta ruman kuvan Turunen äidistä(än) maalasi. Rakkaudenhirviö oli elämäntarina lapsuudesta aikuisuuteen. Valmiiksi normitettu tuppukylän hyvän elämän kulissi kauhistutti. Itärajalta piti päästä pakoon Helsinkiin taidelukioon ja -korkeakouluihin. Vaan eipä helpottanut, piti karata vielä maailmallekin onnea etsimään. Onko rakkautta olemassa, jos sitä ei näytetä? Tämä saattoi olla romaanin avainkysymys. Äiti oli aina tyytymätön ja lapsuuden hyväksyvästi katsova Jumalakin katosi jonnekin. Johan siinä on syytä sivullisuudelle ja sopeutumattomuudelle.  Turunen kirjoittaa todella hauskasti. Huumori syntyy usein kliinisestä sosiaalisten tilanteiden erittelystä - esittämisestä ja peleistä, joita niihin liittyy. Myös kotima...

Kirjaraportti 100. Paul Auster: Baumgartner (2023, suom. Arto Schroderus 2024, Tammi). Samana päivänä, kun uutiset kertoivat Paul Austerin kuolleen, kirjasto ilmoitti, että varaamani Baumgartner on noudettavissa. Sattumaako? (tuskin.) Austerin romaaneissa sattuma puuttuu usein peliin. Kuten jättimäinen aalto, joka vei professori Baumgartnerilta vaimon kymmenen vuotta sitten. Baumgarner muistuttaa monessa kirjailija Austeria. Syntynyt 1947, itärannikon kirjoittava älykkö, sukujuuriltaan Euroopan juutalaisia, vaimokin kirjailija. Baumgartner valmistautuu kuolemaansa. Huomaa, että rapistuu ja hidastuu. Pelkää muuttuvansa älykkäästä, jäykästä uroksesta hipsuttelevaksi, kuolaavaksi vanhukseksi. Varsin selkeästi romaanissa on jäähyväisten makua. Auster sairasti syöpää tätä kirjoittaessaan. Professorin ohella romaanin toinen päähenkilö on hänen kuollut vaimonsa. Professori ei ole toipunut vaimon kuolemasta, ja elämää hallitse menetys. Baumgartner vertaa tuntemuksiaan haamusärkyyn, jota kokee ...

Kirjaraportti 99. Juhani Peltonen: Elmo (1978, WSOY). Tämä lähti mukaan matkalukemiseksi. Poikien salibandyjoukkueen bussissa viikonloppuna sopi tutkiskella kansallista urheiluhulluutta kirjallisessakin muodossa. Elmo on hämmentävä teos. Sehän näyttää hauskalta veijaritarinalta jumalallisella tavalla ylivertaisen urheilijan urasta, uskomattomista voitoista ja lapasesta lähtevästä palvonnasta. Kaikessa ylitsevuotavassa kreisiydessään Elmo ei silti naurata. Pohjavire on tavattoman melankolinen. Vähän niin kuin Leevi & The Leevingsin valittuja teoksia pahvikansissa. Maailmanennätyksiä syntyy ja maine kiirii, mutta urheilijanuorukaisen sydämen ikonikammiossa kontrabassot soittelevat suruvoittoisia skaaloja. Vahvasta ulkopuolisuuden tunteesta vähintäänkin puhutaan sekä masennuksesta, mahdollisesti autismin kirjosta. Olen lukenut Elmon ainakin pari kolme kertaa aiemmin ja törmännyt muutenkin monena versiona, muiden muassa kesäteatterina Maarianvaarassa. En ole vielä päässyt selvyyteen, m...