Baumgartner

Kirjaraportti 100. Paul Auster: Baumgartner (2023, suom. Arto Schroderus 2024, Tammi).

Samana päivänä, kun uutiset kertoivat Paul Austerin kuolleen, kirjasto ilmoitti, että varaamani Baumgartner on noudettavissa. Sattumaako? (tuskin.)

Austerin romaaneissa sattuma puuttuu usein peliin. Kuten jättimäinen aalto, joka vei professori Baumgartnerilta vaimon kymmenen vuotta sitten. Baumgarner muistuttaa monessa kirjailija Austeria. Syntynyt 1947, itärannikon kirjoittava älykkö, sukujuuriltaan Euroopan juutalaisia, vaimokin kirjailija.

Baumgartner valmistautuu kuolemaansa. Huomaa, että rapistuu ja hidastuu. Pelkää muuttuvansa älykkäästä, jäykästä uroksesta hipsuttelevaksi, kuolaavaksi vanhukseksi. Varsin selkeästi romaanissa on jäähyväisten makua. Auster sairasti syöpää tätä kirjoittaessaan.

Professorin ohella romaanin toinen päähenkilö on hänen kuollut vaimonsa. Professori ei ole toipunut vaimon kuolemasta, ja elämää hallitse menetys. Baumgartner vertaa tuntemuksiaan haamusärkyyn, jota kokee ihminen, jolta amputoidaan raaja.

Romaani on rakenteeltaan aika hajanainen. Reilussa 200 sivussa kerrataan poikkeuksellinen rakkaustarina ja sielun kumppanuus vaimon kanssa, käydään sukujuurilla Ukrainassa, puidaan suhteet vanhempiin ja siskoon sekä kirjoitetaan yhteiskuntakriittinen teos Yhdysvaltain nykymenosta. Jostain syystä kokonaisuus silti toimii.

Kun tietää, miten kirjailijalle kävi, romaanin loppu on poikkeuksellisen hieno. Baumgartner koputtaa verissä päin tuntemattomaan oveen, ja jotain sen takaa aukeaa. Kukapa meistä tietää, mitä. Myös alku on poikkeuksellinen – eräänlainen sarja banaaniin liukastumisia.

Minulla on ollut vaikeuksia pitää niistä Austerin muutamasta romaanista, jotka olen lukenut. Ja syy on joka kerta pitkälti sama. Austerin maailman ongelmat ovat epätodellisia, käsitteellisiä ja teoreettisia ensimmäisen maailman kultapossukerhon platinum plus -tason juttuja. Hikeä, kaaosta, tyhmyyttä ja hulluutta puuttuu, jos minulta kysytään.

****-