Elmo

Kirjaraportti 99. Juhani Peltonen: Elmo (1978, WSOY).

Tämä lähti mukaan matkalukemiseksi. Poikien salibandyjoukkueen bussissa viikonloppuna sopi tutkiskella kansallista urheiluhulluutta kirjallisessakin muodossa.

Elmo on hämmentävä teos. Sehän näyttää hauskalta veijaritarinalta jumalallisella tavalla ylivertaisen urheilijan urasta, uskomattomista voitoista ja lapasesta lähtevästä palvonnasta.

Kaikessa ylitsevuotavassa kreisiydessään Elmo ei silti naurata. Pohjavire on tavattoman melankolinen. Vähän niin kuin Leevi & The Leevingsin valittuja teoksia pahvikansissa. Maailmanennätyksiä syntyy ja maine kiirii, mutta urheilijanuorukaisen sydämen ikonikammiossa kontrabassot soittelevat suruvoittoisia skaaloja.

Vahvasta ulkopuolisuuden tunteesta vähintäänkin puhutaan sekä masennuksesta, mahdollisesti autismin kirjosta.

Olen lukenut Elmon ainakin pari kolme kertaa aiemmin ja törmännyt muutenkin monena versiona, muiden muassa kesäteatterina Maarianvaarassa. En ole vielä päässyt selvyyteen, mistä tässä on kyse.

Miksi Elmon pitää kärsiä? Onko Elmo kirjallisuutena enemmän artopaasilinnaa vai veijomerta?

Ulkokirjallisena faktana todettakoon, että oma Elmoni on pehmeäkantinen pokkariversio. Sain sen lahjaksi melko tarkkaan 28 vuotta sitten valmistujaisjuhlissani ”Median kansalta”, kuten etuliepeeseen kirjattiin.

***+