Kirjaraportti

Kirjaraportti 178. Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021, Tammi). Olen lukenut Turusen romaanit väärässä järjestyksessä, neljä pötköä autofiktiivistä makkaraa. Ihan hyvä järjestys toki tämäkin: 2., 1., 4. ja 3. Jokaisesta olen tykännyt. Makkaravertaus oli tyhmä, mutta jostain se tuli. Sillä tavalla nämä ovat makkaramaisia, että juoni puuttuu ja yhtä makoisan palan voisi haukata mistä kohdasta hyvänsä. Kun ihmisen elämä ei lähtökohtaisesti ole tarina, vaan sitä sun tätä yhden kuoren sisällä, makkaramuodon voisi ajatella sopivan luontevasti juuri autofiktioon. Eikös? Anteeksi rönsyily. Kuten ennenkin, Turunen kirjoittaa minämuodossa itsensä näköisestä teatteri-ihmisestä. Melkein kaikki mitä olen joskus lausunut muista turusista, pätee tähänkin Viimeksi luin häneltä Hyeenan päivät ja siinä pääaiheita olivat raskaaksi tulemisen vaikeus ja lisääntymispohdinnat. Kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Järjettömiä asioita liikkui enemmän parisuhteen kehittymisen ympärillä. Nimi viitannee juuri täh...

Kirjaraportti 135. Annie Ernoux: Vuodet (2008, suom. Lotta Toivanen 2021, Gummerus). Kirjailija kertoo, miten maailma on muuttunut hänen elinaikanaan ja miten hän itse. Suurehko aihe. Muutos näkyy esimerkiksi suhtautumisessa tavaraan. Ernaux on samaa sukupolvea kuin vanhempani ja löysin tästä mm. selityksiä faijani rojurakkaudelle. Sodan jälkeisessä köyhyydessä lupaus tulevaisuudelta oli, että ”jossain oli tavaroita, joita mekin saisimme myöhemmin ostaa”. Olen lukenut Ernaux’lta useammankin hienon kirjasen, jossa hän perkaa elämänsä käännettä tai kulmaa ja yksityisestä syntyy isompi yhteiskunnallinen kuva. Vuosissa zoomin tilalla - tai ohessa - on laajakulma, ja vaikeampi tästä on pitää. Minä vaihtuu kuninkaalliseen me-muotoon, henkilökohtainen yleiseen. Kun 200 sivussa käy läpi paljon asiaa, luettelomaisuudelta ei voi välttyä. Ranskalaisten poliitikkojen, skandaalien tai brändien vilahdellessa jäin vaille sitä tunnistamisen ja nostalgisoinnin iloa, mikä asioita paremmin tuntevalle oli...

Kirjaraportti #37. Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka (2021, Otava). Naiset kipuilevat vanhenemistaan ja parisuhteita. Kolme ystävystä. Minun ikäisiä. Ymmärrän kipuilun. Väkivaltarikos on toimiva juttu. Heti tulee tarinaan jännite, kun veitsi uppoaa ihmisruumiiseen. Ensimmäisellä sivulla oltiin tutkintavankilan sellissä. Loput sivut kertoivat miten sinne päädyttiin. Härkönen kirjoittaa mukavan kulmikkaasti. Etenkin dialogit ovat uskottavia, hauskojakin. En lukenut äänikirjaa, mutta tämä kuulosti päässäni ihan Pirjo Heikkilältä. ***+  

Kirjaraportti #16. Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo (2018, suom. Outi Menna 2021, Tammi). Onpa kerrankin riittävästi ankeutta, kurjuutta ja osattomuutta! Jostain syystä kurjuus rinnastuu päässäni realismiin. Jana palaa vuosien jälkeen kotiin, tyhjentyvään Pohjois-Ruotsiin. Siitä alkaa ralli, ja vauhti pysyy loppuun asti tasaisen tappavana. Kyytiin ei ehtinyt edes yhtään pilkkua (enkä puutetta huomannut kuin vasta jälkeen päin). Smirnoff on yhdistelmä Timo K. Mukkaa, Sadan vuoden yksinäisyyttä, Kill Billiä ja Vittulanjängän populäärimusiikkia. Mikä parasta, tämä on trilogian ykkösosa. Riemu jatkuu. *****

Kirjaraportti #4. Meri Valkama: Sinun, Margot(2021, WSOY). Samassa romaanissa DDR:n romahdus ja suvun pieleen menneet rakkausasiat. Sinun, Margot oli yllättävän toimiva juttu! Eipä tule liian monta suomalaista romaania mieleen, jossa sujuvasti paketoitaisiin historiallisia murroksia ja pienen ihmisen pieniä murroksia. Itsehän ehdin kokea DDR:ää vain yhden junamatkan ajan Berliinistä Prahaan joulukuun lopulla 1989, kun muuri oli jo kaatunut. ****