Kirjaraportti

Kirjaraportti 258. Urmas Vadi: Kuun toinen puoli (2023, suom. Petteri Aarnos 2025, Enostone). Aven koira inhosi Andreasta. Se jopa tunnisti Andreakselta tulevat puhelut ja alkoi haukkua jo minuuttia ennen.   Kuun toinen puoli kertoo Tomin perheen ja suvun tarinan. Tai oikeastaan tarinat. Ei tämän ihan satua ole, mutta hykerryttäviä sattumuksia on perheelle kasautunut. Värikkäitä hahmoja vilisee ydinperheestä hulluun Andreas-setään sekä vaariin, joka kuolee vankileirille, mutta palaa silti kotiin.   Meininki tuo mieleen 1980-luvun John Irvingin. Paitsi ettei kaikki liity seksiin. Ytimessä ovat perhesuhteet. Kirjan nimi viittaa ihmissuhteiden vaikeuteen. Näemme läheisistäkin yleensä vain sen mitä näemme.   Tom kertoo, ja hyvin kertookin. Melkein kaiken tietävä minäkertoja saa tekstin kulkemaan. Tom eli Toomas on perheen nuorin, syrjään vetäytyvä, peräkammarityypin drop-out-sankari.   Jossain välissä Tomin teinivuosina Neuvosto-Eesti muuttuu itsenäiseksi Viroksi. Ankeat...

Kirjaraportti 239. Carolina Pihelgas: Rajalinja (2024, suom. Anniina Ljokkoi 2025, Sammakko). Kolmekymppinen nainen ajaa keväällä maalle, autiolle sukutalolle. Jättää huonon parisuhteen kaupunkiin. Kaivaa lapiolla maata, niittää putket, istuttaa jotain. Ensin luulen, että kyse on vain miehestä. Kun Liinen kertomus etenee, ymmärrän, että hän haluaa isompaa muutosta. 18-vuotiaana aloitettu huono parisuhde on jatkoa huonolle lapsuudelle. Kolea syyllisyys vaivaa: se ajaa miellyttämään, tyytymään kapeisiin kaavoihin. Liinen pakopaikka on Etelä-Virossa aivan armeijan harjoitusalueen rajalla. Räjähdykset ja ammunta alkavat aamukahdeksalta. Rajalinja on autofiktiota, yhtenä kesänä kirjoitettu tiivis kertomus. En taida kuulua ydinkohderyhmään, mutta luin tämän vaivatta (setämiesulkopuolisuuteni toki tunnistaen). Ääni vaihtelee - syvistä sisäisistä kelailuista lörpöttelevään dialogiin ja messenger-chattiin. Liine ei murehdi vain itseään. Luontokato, ilmastomuutos ja sota. Laukaukset ...

Kirjaraportti 118. Mudlum: Tätini Ellen (2020, suom. Heidi Iivari 2023, Enostone). Tämmöstä en muista ennen lukeneeni. Vanheneva (=ikäiseni) nainen papattaa menemään, muistelee muka tätiään mutta yhtä paljon äitiään ja omaa elämäänsä uudelleen itsenäistyvässä Virossa. Omaelämäkerrallisuudesta on kyse. Täti oli kulttuuripersoona, ja tekstissä vilahteli inteligentsiaa monelta alalta. Minulla meni aika kauan päästä jyvälle siitä, mistä on kyse. Odotin käännettä tai muutosta, joka perustelisi sattumanvaraisen tuntuisen, poukkoilevan menon. Ei sitä tullut, mutta jotenkin tästä kotoisuudesta opin pitämäänkin, vaikkei Ellen mikään kevyt lukukokemus ollut. Yksi hämmentävä piirre muisteloissa oli jatkuva tavaroista, etenkin vaatteista ja huonekaluista raportointi. Kirjoittaja tunnisti itsekin, ettei muista ja osaa ihmisistä samalla tavoin kertoa. Liittyneekö neuvostoaikojen materiaaliseen niukkuuteen.  Kiinnostavaahan tässä oli myös Viron nopean muutoksen vaivihkainen kuvaaminen, maan vaura...