Tätini Ellen
Kirjaraportti 118. Mudlum: Tätini Ellen (2020, suom. Heidi Iivari 2023, Enostone).
Tämmöstä en muista ennen lukeneeni. Vanheneva (=ikäiseni) nainen papattaa menemään, muistelee muka tätiään mutta yhtä paljon äitiään ja omaa elämäänsä uudelleen itsenäistyvässä Virossa.
Omaelämäkerrallisuudesta on kyse. Täti oli kulttuuripersoona, ja tekstissä vilahteli inteligentsiaa monelta alalta.
Minulla meni aika kauan päästä jyvälle siitä, mistä on kyse. Odotin käännettä tai muutosta, joka perustelisi sattumanvaraisen tuntuisen, poukkoilevan menon. Ei sitä tullut, mutta jotenkin tästä kotoisuudesta opin pitämäänkin, vaikkei Ellen mikään kevyt lukukokemus ollut.
Yksi hämmentävä piirre muisteloissa oli jatkuva tavaroista, etenkin vaatteista ja huonekaluista raportointi. Kirjoittaja tunnisti itsekin, ettei muista ja osaa ihmisistä samalla tavoin kertoa. Liittyneekö neuvostoaikojen materiaaliseen niukkuuteen.
Kiinnostavaahan tässä oli myös Viron nopean muutoksen vaivihkainen kuvaaminen, maan vaurastuminen, joka tosin ei kertojan osalta tainnut toteutua.
Olikohan Mudlum ensimmäinen kosketukseni virolaiseen romaaniin sitten 1970-luvun ja Eno Raudin, johon Mudlumkin ohimennen viittasi?
***
Kommentit
Lähetä kommentti