Kirjaraportti

Kirjaraportti 241. Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla (1879, suom. 2012 Heikki Salojärvi, Basam Books). Matkakirjoja ei enää kirjoiteta. Miksi kirjoitettaisiin? Ryanair kuljettaa, ja jokainen reissu ikuistuu Instagramiin. 147 vuotta sitten kirjailijan raportti Etelä-Ranskan vuoristosta avasi lukijalle uusia maailmoita. 2000-luvulla Stevensonin ja aasin seikkailut ovat muuttuneet kuriositeetiksi. Kielikin on vanhaa koukeroa. Viittailut sinne ja tänne jäävät tunnistamattomiksi. Miksikö sitten luin? Asiat johtavat toisiin. Ian McEwanin romaanissa ” Mitä voimme tietää ” 2100-luvulla elävä historiantutkija intoili Stevensonin matkakirjasta. Pistin nimen mieleen. Lukijalle raportti tarjoaa maaston kuvausta, koivikkoja, joiden reunalla pyökkejä, paljaita vuorenhuippuja, mustaa puutonta ylänköä, teitä jotka ylittävät Chassezacin laakson pohjalla joen ja kiemurtelevat ylärinteen vihreiden niittyjen kautta ties minne. Ja niin ja niin ja niin edelleen....

Kirjaraportti 240. Anton Tšehov: Kaksintaistelu (1891, suom. 1960 Juhani Konkka, Karisto). Eräs mies väitti, että Mikkeli muistuttaa Tšehovin näytelmää, jossa ikävystynyt eversti juo poliisipäällikön kanssa teetä samovaarista kesäiltana. Siksikin halusin tietää: mikä Tšehov? Jotain pientä olen tainnut häneltä joskus lukea, mutta melko tuntematon suuruus minulle. Yritin sivistää itseäni. Kaksintaistelu saattoi olla huono valinta. Parhaimmillaan Tšehov on kuulemma napakoissa novelleissa. Tämä on pienoisromaani, alun perin jatkokertomus: 200 väljää sivua, paljon turhaa lörpöttelyä. Päähenkilönä velttoilee luvut jättänyt ylioppilas, joka oli karannut naisen kanssa Pietarista Mustanmeren rannalle, vanhaa aviomiestä karkuun. Nyt nainen tuntuu jo tylsältä. Herra suunnittelee uutta pakoa. Suunnittelu lienee turhan aktiivinen sana tässä. Miehen kaikki toiminta on flegmaattista, nautinnonhaluista, aikovaa. Itse asiassa koko yhteisön – alemman yläluokan, virkamiesten, lääkäreiden – oleminen näytt...

Kirjaraportti 239. Carolina Pihelgas: Rajalinja (2024, suom. Anniina Ljokkoi 2025, Sammakko). Kolmekymppinen nainen ajaa keväällä maalle, autiolle sukutalolle. Jättää huonon parisuhteen kaupunkiin. Kaivaa lapiolla maata, niittää putket, istuttaa jotain. Ensin luulen, että kyse on vain miehestä. Kun Liinen kertomus etenee, ymmärrän, että hän haluaa isompaa muutosta. 18-vuotiaana aloitettu huono parisuhde on jatkoa huonolle lapsuudelle. Kolea syyllisyys vaivaa: se ajaa miellyttämään, tyytymään kapeisiin kaavoihin. Liinen pakopaikka on Etelä-Virossa aivan armeijan harjoitusalueen rajalla. Räjähdykset ja ammunta alkavat aamukahdeksalta. Rajalinja on autofiktiota, yhtenä kesänä kirjoitettu tiivis kertomus. En taida kuulua ydinkohderyhmään, mutta luin tämän vaivatta (setämiesulkopuolisuuteni toki tunnistaen). Ääni vaihtelee - syvistä sisäisistä kelailuista lörpöttelevään dialogiin ja messenger-chattiin. Liine ei murehdi vain itseään. Luontokato, ilmastomuutos ja sota. Laukaukset ...

Kirjaraportti 238. Elizabeth Strout: Burgessin pojat (2013, suom. Kristiina Rikman 2025). Isoveli on ylivoimainen, tietävä ja kadehdittu. Pikkuveli mukava mutta saamaton. Sisko ikävä ja luuseri. Tästä lähdetään. Jokaisella on roolinsa. Näin se menee perheissä. Elizabeth Strout on pyöritellyt romaaneissaan loistavasti perheen dynamiikkaa. Burgessin pojissa huomio on sisarussuhteissa. Taas kerran lapsuus ratkaisee, antaa lähtökohdat, joita on vaikea murtaa. Mutta kyllä ne murtuvat. Esimerkiksi silloin, jos helvetti pääsee irti ja siskon 19-vuotias poika heittää jäisen sianpään moskeijaan ramadanin aikaan Shirley Fallsin pikkukaupungissa Mainessa. Lakimiesveljiä tarvitaan. Burgessin pojat on vanhempaa Stroutia, kirjoitettu ennen Lucy Barton -sarjaa. Tässä hän ei minusta pääse ihan samalle tasolle. Mukana on turhan paljon tavaraa ja ihmisiä: lucybartonmainen viisaus ei ole vielä kiteytynyt. Jotain viisautta silti. Isoveljen petos paljastuu, pallosta häviää ilma. Muille tulee uutta tilaa. ...

Kirjaraportti 237. Arto Salminen: Varasto (1998, WSOY). Elämä on rangaistus, jota suoritetaan maalikaupan varastossa. Äkkiseltään Varastoa saattaisi pitää työelämäkirjallisuutena. Proletariaatti eli varastomies Rousku yrittää selviytyä, kun kapitalisti painaa. Tarkemmin kun funtsii, enempi tämä taitaa olla yleisen näköalattomuuden kuvaus. Nimikin siihen viittaa. ”Sen mä olen ainakin huomannut että mä olen varastossa. Mutta minkä varalta, sitä mä en tiedä.” Liksa on huono, Rousku perustelee varastamista sillä. Hän myy mattoa ja maalia vanhalle kommunistille ohi kassan. Vai olisiko kyse sittenkin hallinnan tunteesta? Varas istuu kuskin paikalla. Myös vittuilija pääsee kuskin paikalle. Rousku panee myymälän Karitaa, halveksii, pilkkaa, piilottaa kynnenpalasia tupakoihin. Kunnes huomaa, että häntä vietiin tässäkin. Talutettiin munista perheenisäksi lähiöön. Jos kertomuksessa vilahti aavistus onnesta, niin vauvassa. Olen lukenut tämän ennenkin ja nähnytkin Kansallisteatterissa...

Kirjaraportti 236. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. Ilkka Malinen 2003). Joskus lankapuhelinaikaan näin unen, jossa soitin kaupungilta omaan numerooni, ehkä purkaakseni viestit. Puhelu ei kuitenkaan mennyt vastaajaan, vaan vastasin siellä itse. Pelottava uni. Sputnikin ytimessä pyörivät vähän samanlaiset tilanteet. Ihmisen minuus voi jakautua. Osa lähtee jonnekin. Tänne ”perustodellisuuteen” jää osa, jos sitäkään. Kissa kiipesi puuhun, eikä koskaan palannut. Yksi päähenkilöistä katseli tivolin maailmanpyörästä kiikareilla, kuinka hän itse harrasti brutaalia seksiä asunnossaan. Noin seitsemän murakamin kokemuksella uskallan väittää, että Murakami kirjoittaa murakameja, kopioi itseään. Juoni vähän vaihtelee, samat asetelmat toistuvat. Keskiluokkaisia nuoria miehiä itseään etsimässä, epäonnista rakkautta, himosta kovettuvia nännejä. Tässä tarina on klassikko: A haluaa B:n, joka halua C:n. Tarinaa kertoo K, 25-vuotias opettaja Tokiosta. K:n rakkauden kohde on kirjoittamis...

Kirjaraportti 235. Johanna Forss: Pidot (2026, Tammi). Hectorin satyriconissa 1970-luvulla syötiin nakkii viis ja pyydettiin sinappii, pliis. Johanna Forssin ökypidoissa korkkareilla keikkuva jumbojetti kaataa samppanjatornin. Nelikymppinen Maria saa kutsun, vaikka symbioottinen suhde lapsuudenystävään on katkennut sekavissa merkeissä parinkympin korvilla. Kukaan ei oikein tiedä, mitä juhlitaan. Juhlakalu on kadehdittu influensseri. Kaikki tärkeät ihmiset tulevat paikalle. Mariakin, vaikka hänen tärkeytensä on kääntynyt vähäiseksi museopuolen viestintähommaksi. Luin aluksi epäluuloisesti. Ehkä siksi, että minäkertojakin pidättelee. Vauhti lisääntyy, kun Maria pääsee juhlatunnelmaan samppanjalla ja kevyellä pössyttelyllä. Se on otollinen tila kelailla jumissa olevaa elämää ja pistää asioita paikoilleen. Tykkäsin siitä, että juhlan kaari ja päihtymyksen aste näkyi kielessä ja meiningeissä uskottavasti. Forssin päähenkilö on koulutettu valokuvataiteilija. Lukiolaisena valoku...