Kirjaraportti

Kirjaraportti 218: Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa (1967, suom. Jarkko Laine 1974, Otava). Sisäinen hippini taisi kuolla ravinnon puutteeseen jo joskus Mauno Koiviston kaudella. Ei ihme, ettei beat-klassikko taimenen kalastuksesta herättänyt tuntemuksia. Sekavia, omakohtaisen oloisia pikkujuttuja, joita yhdisti lähinnä nyrjähtäneisyys. Ilman hallusinoivia päihteitä en osannut löytää kokonaisuudesta mitään syvempää. Ikävä kyllä. Herra Brautigan kuoli 1984, mutta nousi Suomessa otsikoihin plagiaattikohussa pari viikkoa sitten. Ilman kohua en olisi tähän tullut tarttuneeksi. Brautigan liittyy Kalifornian 1960-luvun beat-liikkeeseen. Siis samaan porukkaan Allen Ginsbergin, Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin kanssa. Nuorempana näihin yritin vähän tutustua, mutten oikein innostunut. Liikkeen ideologiassa yhtyivät sovinnaisuuden vastustus ja päihteet. Nyt – 58 vuotta kirjan julkaisun jälkeen – silloinen epäsovinnainen näyttää lähinnä tekotaiteelliselta Taimenenkalastuksel...

Kirjaraportti 217. Harri Sirola: Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (2001, Gummerus). Eilisen joulupäivän kirja alkaa Jeesuksen syntymästä vuonna 7 eKr. Jupiterin ja Saturnuksen radat kohtaavat. Planeetat loistavat Betlehemin yllä yhtenä kirkkaana tähtenä. Klassikkovitsissä selitetään, miten Jeesus pystyi kävelemään vetten päällä: tiesi kivien paikat. Tässä on jotain samaa mutta hienostuneemmin. Sirolan Jeesus tekee ihmeitä opettelemalla lääkäriksi ja parantamalla sairaita - vallankumouksellisesti myös köyhiä. Sirolan Jeesus muistuttaa Raamatun Jeesusta monella tavalla, mutta hän ei ole  Jumalan poika. Ainakaan hän ei tiedä olevansa.  Ei hän ole Joosefinkaan, vaan naapurin Gabrielin. Magdalan Maria on Raamatussa sivuhenkilö, mutta Sirolan romaanissa hän saa naispääosan. Jeesus tutustuu naapurintyttöön kahdeksanvuotiaana. Se on heti menoa. Juuri Maria opastaa varovaisen, pelokkaan pikku Jeesuksen pois kotinurkista. Juuri Maria tutustuttaa Jeesuksen maailman ihmeisiin ja iloihin...

Kirjaraportti 216. Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (1976, WSOY). Taasko luet tota, ihmetteli vaimo. No kyllä. Sitä paitsi edellisestä lukukerrasta on vuosia. Klassikkodekkari, vintagea suorastaan. Miksi tämä kuuluu ikiaikaisiin suosikkikirjoihini? Ensimmäiseksi syylliseksi epäilen kirjan kertojaa. Maalle muuttava naisdekkaristi ei ole mikään Miss Marple, vaan enemmänkin yhdistelmä Tohtori Watsonia ja Mister Beania pienessä iltapäivähiprakassa.  Kerronta ei kulje ihan tajunnanvirtana, mutta aika vapaasti dekkaristi välillä assosioi. Vuolaimmillaan virke venyy puolen sivun puolipilkutetuksi, ajatusviivastelluksi hetteiköksi. Annan sen anteeksi: jämäkämpääkin lausetta löytyy. Dekkarina tämä ei liene Tenhusen vahvimpia. Heimostereotyypin kuvaajana voittaa silti helposti Z. Topeliuksen Maamme-kirjan.  Osuvimmassa kiteytyksessä savolainen pitää kynttiläänsä vakan alla ja tuntee ylpeyttä siitä, että on mitä pitää. Ja vastaavia tarkkoja havaintoja tupsahtelee paljon muitakin...

Kirjaraportti 215. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus). Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Elämä ei ole tarina. Se voi loppua koska hyvänsä, jos vaikka taivaalta mäjähtää iso jääkokkare päähän, kuten Saaran äidille kävi. Siinä on muuten ero, putoaako jotain taivaasta vai taivaalta. Toisessa soi jumalallinen klangi. Taivaasta tippuu asioita tositarkoituksella - rangaistuksena tai muuten vain korkeamman voiman merkityksellisenä konserniohjauksena. Taivaalta tippuvat asiat kertoo, kuinka lapsi koittaa selviytyä äidin yllättävästä kuolemasta. Parasta romaanissa on se, miten todentuntutuisesti Ahava pääsee kiinni lapsen poukkoilevaan, aikuisilta salattuun ajatteluun. Saara esimerkiksi ihailee tv-sarjan Hercule Poirotin turvallisuutta. Kaikelle löytyy selitys, kun salapoliisi lopuksi kerää osalliset samaan huoneeseen ja paljastaa murhaajan.  Kirjan lopulla on hieno, pieni luku, jossa Saara kertoo, miltä maistuivat pakastimen viimeiset äidin säilömät mansikat. Puol...

Kirjaraportti 214. Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu (2025, Otava). Jos on pelannut lasten kanssa muuttuvaa labyrinttia, ymmärtää paremmin myös politiikkaa. Kummassakin looginen vääjäämättömyys yhdistyy onnellisiin tai onnettomiin sattumuksiin. Jotkut siirrot sotkevat vastustajan suunnitelmia, jotkut käyvät kalliiksi itselle. Teemu Luukka käy kirjassaan läpi siirtoja ja liikkeitä, jotka johtivat Suomen sodan jälkeisen historian oikeistolaisimman hallituksen syntyyn. Erityisesti huomio keskittyy pääministeri Petteri Orpoon. Aika monimutkainen kuvio. Ihmisiä, puoluejuonittelua, vaalitaistelua, taloutta ja suurvaltapolitiikkaa. Sattumia. Mitä jos Annika Saarikko olisi antanut hallituksen kaatua huhtikuussa 2021? Mitä jos apteekin työntekijä ei olisi ohjannut sydänoireista Orpoa kiireesti sairaalaan? Mitä jos Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan? Mitä jos sote-uudistus olisi onnistunut jo 2015? Keskeinen taustavirtaus kaikessa on oikeistoradikaalin suuntauksen vahvistuminen...

Kirjaraportti 213. Niina Miettinen: Suopursu (2019, Teos). Romaanin nimi voisi olla myös pioni. Hortonomia on tässä kuva ihmisen kasvusta ja kehityksestä. Suon ja sivistyksen välillä liikutaan. Puutarhuriksi opiskellut Olga muuttaa maakuntataajamaan kukkakauppiaaksi ja sysää kolmen aikuisen sisaruksen elämät muutokseen. Peräkammareita tuuletellaan, verhot lepattavat.  Tunnelmaltaan romaani on jännä yhdistelmä Salattuja elämiä ja myöhäiskauden Suomi-filmiä. Salkkareihin viittaa laaja hahmogalleria suhde- ja seksikipuiluineen sekä syntymät ja kuolemat. Suomi-filmiin taas vanhahtava kertominen: kaikkitietävä, näkökulmahenkilö vaihtava. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle. Ehkä 1970-luvulle, ehkä Pohjois-Karjalaan. Korkeampi elämä tapahtuu Helsingissä, jonne kuljetaan junalla. Lukeminen jätti hämmentyneen fiiliksen. Kertoiko tämä maaseudun toksisesta kulttuurista, joka tukahduttaa seksuaalisuuden ja luomisvoiman? Kun Anja - vanhin sisaruksista - sosiaalistuu ja uskaltaa irrottautua aamu...

Kirjaraportti 212. Mari Manninen: Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (2025, Vastapaino). Käyttäjän opas suomalaiseen mediaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa, kuinka suomalainen media toimii. Kuka päättää, mistä aiheista juttuja tehdään ja millä näkökulmilla? Mitkä ovat pelisäännöt? Aika paljon hän puhuu myös alan ongelmista: klikkiotsikoista, itsekriittisyyden puutteesta, taipumisesta paineen alla ja huonosta sisällöstä - jopa laatumedian ”paskoontumisesta”. Vuosikymmeniä Hesarissa työskennellyt toimittaja on nähnyt sisältäpäin, että journalismin kumisaappaissa on reikiä. Silti kirja on myös intomielinen journalismin puolustus. Journalisteillakin sukat kastuvat, mutta erona moneen muuhun on pyrkimys totuudellisuuteen. Manninen on työskennellyt kirjeenvaihtajana Kiinassa. Kirjassa hän antaa monenlaisia esimerkkejä siitä, millaista elämä on ilman vapaata mediaa. Johtopäätös on tyly: ”Jos perinteinen journalistinen media häviää, demokratia kuolee.” Viktor Orbánin Unkari saa paljo...