Arto Salminen: Varasto

Kirjaraportti 237. Arto Salminen: Varasto (1998, WSOY).

Elämä on rangaistus, jota suoritetaan maalikaupan varastossa.

Äkkiseltään Varastoa saattaisi pitää työelämäkirjallisuutena. Proletariaatti eli varastomies Rousku yrittää selviytyä, kun kapitalisti painaa.

Tarkemmin kun funtsii, enempi tämä taitaa olla yleisen näköalattomuuden kuvaus. Nimikin siihen viittaa. ”Sen mä olen ainakin huomannut että mä olen varastossa. Mutta minkä varalta, sitä mä en tiedä.”

Liksa on huono, Rousku perustelee varastamista sillä. Hän myy mattoa ja maalia vanhalle kommunistille ohi kassan. Vai olisiko kyse sittenkin hallinnan tunteesta? Varas istuu kuskin paikalla.

Myös vittuilija pääsee kuskin paikalle. Rousku panee myymälän Karitaa, halveksii, pilkkaa, piilottaa kynnenpalasia tupakoihin. Kunnes huomaa, että häntä vietiin tässäkin. Talutettiin munista perheenisäksi lähiöön.

Jos kertomuksessa vilahti aavistus onnesta, niin vauvassa.

Olen lukenut tämän ennenkin ja nähnytkin Kansallisteatterissa ja leffassa. Jos joku ei vielä tiedä, kuulun Arto Salminen Appreciation Clubin ainaisjäseniin.

Varasto taitaa olla Salmisen tunnetuin teos, vaikka ei hänen parhaitaan minusta. Yhteiskunta ei ole paikalla. Epäkohdat näkyvät tyytymättöminä, toisiaan pettävinä ihmisinä. Kaipasin pientä vinkkiä siitä, minne Rouskun ilo on kadonnut. Nihilismin syyt jäävät pimentoon.

Salmisen klassikoita löytyy Rouskun tavassa nähdä maailma ylösalaisin ja takaperin. Turvakameran kuvassa sukkahousupäinen mies tallettaa miljoonan pankkiin haulikolla uhaten. Tuulee, koska puut heiluvat.

⭐⭐⭐


 

Lomakkeen yläreuna

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Kuva
Kirjaraportti 233. Sinikka Vuola Myrskyn anatomia (2024, WSOY). Mitä tapahtuu? Miten se kerrotaan? Sinikka Vuolan romaanissa huomio kiinnittyy jälkimmäiseen. Tarinakin toki on koskettava. Nuori nainen, ehkä 17-vuotias, kertoo elämästään äidittömänä ja isättömänä, vailla rakkautta. Tai on hänellä vanha isä - isäpapparainen - mutta menneen sodan kauhut painavat tämän lapseksi, josta kaksostyttäret ovat joutuneet huolehtimaan. Kun yhteys äitiin puuttuu, kehossa navan kohdalla on tyhjä tila, reikä. Tyttö peittää sen isolla laastarilla. En yhtään tiedä viittaileeko Vuola tarkoituksellisesti sinne tänne. Lukijana päädyin silti jatkuvasti maistelemaan, miksi jokin kuulostaakin niin tutulta. Kaksoset, jotka joutuvat pärjäämään omillaan, ja anonyymi paikaton Keski-Eurooppa: Ágota Kristóf . Äidittömyyttä kipuileva tyttö, joka kaipaa omia ääriviivojaan: Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat . Sotilaat ja luumuviina: Kunnon sotamies Švejk. Tyttö kertoo tarinaa prinssilleen, sille ensimmäiselle ihm...
Lue koko teksti »

Raymond Carver: Voisitko olla hiljaa?

Kuva
Kirjaraportti 231. Raymond Carver: Voisitko olla hiljaa? (1976, suom. Anna Isola 2025, Sammakko). Näistä jää mieleen lähinnä tunnelma. Vähän kuin olisi katsellut seepialla sävytettyjä valokuvia jostain 60-luvulta. Miehiä joilla on hattu, tupakanpolttoa, naisia hameissa. Amerikkaa pikkukaupungeissa. Lava-autoja, dinereita, pölynimurikauppiaita. Novellit ovat minulle vaikeita. Annan niille aina uusia mahdollisuuksia, mutta harvoin suuremmin innostun. Nolottaa sanoa, mutta Carverkin on minusta lähinnä ihan kiva. Ruma lausunto suurmiehestä. Voisitko olla hiljaa? on Carverin ensimmäinen kokoelma, ja vasta nyt se suomennetaan. 22 juttua, usein ne kertovat miehestä tai pariskunnasta tilanteessa, jossa elämä ehkä nitkahtaa uuteen suuntaan. Duunareita ja alempaa keskiluokkaa. Kiusallisia, vaivaannuttavia tai muuten vain oudolta tuntuvia kohtauksia elämästä. Derivaatan nollakohtia. Muutetaan suurkaupungista maalle vaimon perintötaloon, ja huomataan jo pihassa, että se oli karmea virhe....
Lue koko teksti »

Sivuhenkilö

Kuva
Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi). Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy. Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta. Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina. Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteel...
Lue koko teksti »