Anton Tšehov: Kaksintaistelu

Kirjaraportti 240. Anton Tšehov: Kaksintaistelu (1891, suom. 1960 Juhani Konkka, Karisto).

Eräs mies väitti, että Mikkeli muistuttaa Tšehovin näytelmää, jossa ikävystynyt eversti juo poliisipäällikön kanssa teetä samovaarista kesäiltana.

Siksikin halusin tietää: mikä Tšehov? Jotain pientä olen tainnut häneltä joskus lukea, mutta melko tuntematon suuruus minulle. Yritin sivistää itseäni.

Kaksintaistelu saattoi olla huono valinta. Parhaimmillaan Tšehov on kuulemma napakoissa novelleissa. Tämä on pienoisromaani, alun perin jatkokertomus: 200 väljää sivua, paljon turhaa lörpöttelyä.

Päähenkilönä velttoilee luvut jättänyt ylioppilas, joka oli karannut naisen kanssa Pietarista Mustanmeren rannalle, vanhaa aviomiestä karkuun. Nyt nainen tuntuu jo tylsältä. Herra suunnittelee uutta pakoa.

Suunnittelu lienee turhan aktiivinen sana tässä. Miehen kaikki toiminta on flegmaattista, nautinnonhaluista, aikovaa. Itse asiassa koko yhteisön – alemman yläluokan, virkamiesten, lääkäreiden – oleminen näyttää samalta vätystelyltä ja vähimmän tekemiseltä. Mitäpä tässä kun mukavasti menee!

Kertomuksen ainoa aktiivinen henkilö on eläintieteilijä von Koren, vastavoima fleguille. Ei Tšehov silti häntä minään vaihtoehtona esitä, varoituksena pikemmin – luonnonvalinnan kannattaja, sosiaalidarwinisti, melkein tappaja. Vaarallinen itsetyytyväisessä varmuudessaan.

Tarinan lopputulemaksi jää, että ihmisellä on mahdollisuus muuttua. Päähenkilö tekee parannuksen, kun tulee oikein järkytetyksi. Kestäneekö?

Tšehovilainen ihminen on tarpeeton ja ikävä. Tšehovin lukeminen oli tšehovilainen kokemus.