Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Kirjaraportti 241. Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla (1879, suom. 2012 Heikki Salojärvi, Basam Books).

Matkakirjoja ei enää kirjoiteta. Miksi kirjoitettaisiin? Ryanair kuljettaa, ja jokainen reissu ikuistuu Instagramiin.

147 vuotta sitten kirjailijan raportti Etelä-Ranskan vuoristosta avasi lukijalle uusia maailmoita. 2000-luvulla Stevensonin ja aasin seikkailut ovat muuttuneet kuriositeetiksi. Kielikin on vanhaa koukeroa. Viittailut sinne ja tänne jäävät tunnistamattomiksi.

Miksikö sitten luin? Asiat johtavat toisiin. Ian McEwanin romaanissa ”Mitä voimme tietää” 2100-luvulla elävä historiantutkija intoili Stevensonin matkakirjasta. Pistin nimen mieleen.

Lukijalle raportti tarjoaa maaston kuvausta, koivikkoja, joiden reunalla pyökkejä, paljaita vuorenhuippuja, mustaa puutonta ylänköä, teitä jotka ylittävät Chassezacin laakson pohjalla joen ja kiemurtelevat ylärinteen vihreiden niittyjen kautta ties minne. Ja niin ja niin ja niin edelleen.

Toki reissussa ihmisiäkin tulee vastaan, ja yksinkertaisia majataloja. Koukkaapa kulkija myös Lunten Pyhän Neitsyen trappistiluostarissa.

Aasi kuulostaa filosofiselta, mutta tässä sen rooli jää pääosin logistiseksi. Pieni harmaa juhta kantaa seikkailijan tavarat. Vauhti on kymmenen mailia päivässä 12 päivän ajan.

Matkan varsinainen motiivi jää kertomatta. Kirjoittaja tosin viittaa itseensä henkilönä, jolle matka ja liikkeellä olo ovat tärkeitä. Itse arvelen, että alueen historia vaikutti kohteen valintaan. Sevennien eli Cevennien vuoristossa käytiin 1700-luvun alussa verisiä uskonsotia, kun Aurinkokuningas Ludwig XIV vei alueen protestanteilta uskonnonvapauden.

Stevenson syntyi itse Skotlannissa, jonka historia tuntee vastaavat taistelut hugenottien ja kruunun välillä. Matkakirjassa ei ole matkan lisäksi yhtä kokoavaa linjaa. Aika suureksi teemaksi nousee uskontojen taistelu - ja mahdollisuus sopuun - Sevennien Kamisardi-kapinoinnin kautta.

Stevenson kuuluu 1800-luvun lopun klassikoihin. Aarresaaren ja David Balfourin seikkailut olen lukenut teininä, myöhemmin Jekylin ja Hyden. Kirjailijan oma elämäkin kuulostaa aika vauhdikkaalta. Laajaa matkustelua, rakastuminen naimisissa olevaan naiseen ja oma plantaasi Samoalla esimerkiksi.

Matkakirjoja ei enää kirjoiteta. Jos kirjoitettaisin, minun teokseni nimi olisi Aasin kanssa matkalla itäisessä Suomessa. Olisin se aasi.

⭐⭐


 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään

Kuva
Kirjaraportti 234. Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (2026, Otava). Kun kirjoittaa romaanin tunnetusta historian henkilöstä, ottaa riskin. Aihe saattaa viedä huomion, ja romaani jäädä vähemmälle. Liisa Louhelan biofiktio aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta (1905-1941) ilmestyi viime viikolla. ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Näin lukee Pekurisen hautakivessä Malmilla. Louhela todistaa, että teksti on yhä totta - ja vahvistaa viestiä osaltaan. Pekurinen oli 1920-30-luvuilla näkyvä rauhanliikkeen aktiivi ja Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä. 1930-luvulla hän vietti vuosia vankiloissa vakaumuksensa vuoksi. Romaanissa Louhela kuljettaa nuoren Pekurisen Juvalta Kotkan kautta Helsinkiin, jossa hän tutustui pasifistiporukoihin. Aika kului kokouksissa, vaimo löytyi työväenopistolta. Helsingistä tie vei vankilaan. Jatkosodan ensimmäisenä talvena Pekurinen kuljetettiin vankilasta rintamalle Vienan Karjalaan teloitettavaksi. Ruma juttu. P...
Lue koko teksti »

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kuva
Kirjaraportti 236. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. Ilkka Malinen 2003). Joskus lankapuhelinaikaan näin unen, jossa soitin kaupungilta omaan numerooni, ehkä purkaakseni viestit. Puhelu ei kuitenkaan mennyt vastaajaan, vaan vastasin siellä itse. Pelottava uni. Sputnikin ytimessä pyörivät vähän samanlaiset tilanteet. Ihmisen minuus voi jakautua. Osa lähtee jonnekin. Tänne ”perustodellisuuteen” jää osa, jos sitäkään. Kissa kiipesi puuhun, eikä koskaan palannut. Yksi päähenkilöistä katseli tivolin maailmanpyörästä kiikareilla, kuinka hän itse harrasti brutaalia seksiä asunnossaan. Noin seitsemän murakamin kokemuksella uskallan väittää, että Murakami kirjoittaa murakameja, kopioi itseään. Juoni vähän vaihtelee, samat asetelmat toistuvat. Keskiluokkaisia nuoria miehiä itseään etsimässä, epäonnista rakkautta, himosta kovettuvia nännejä. Tässä tarina on klassikko: A haluaa B:n, joka halua C:n. Tarinaa kertoo K, 25-vuotias opettaja Tokiosta. K:n rakkauden kohde on kirjoittamis...
Lue koko teksti »

Sivuhenkilö

Kuva
Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi). Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy. Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta. Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina. Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteel...
Lue koko teksti »