Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kirjaraportti 236. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999, suom. Ilkka Malinen 2003).

Joskus lankapuhelinaikaan näin unen, jossa soitin kaupungilta omaan numerooni, ehkä purkaakseni viestit. Puhelu ei kuitenkaan mennyt vastaajaan, vaan vastasin siellä itse. Pelottava uni.

Sputnikin ytimessä pyörivät vähän samanlaiset tilanteet. Ihmisen minuus voi jakautua. Osa lähtee jonnekin. Tänne ”perustodellisuuteen” jää osa, jos sitäkään.

Kissa kiipesi puuhun, eikä koskaan palannut. Yksi päähenkilöistä katseli tivolin maailmanpyörästä kiikareilla, kuinka hän itse harrasti brutaalia seksiä asunnossaan.

Noin seitsemän murakamin kokemuksella uskallan väittää, että Murakami kirjoittaa murakameja, kopioi itseään. Juoni vähän vaihtelee, samat asetelmat toistuvat. Keskiluokkaisia nuoria miehiä itseään etsimässä, epäonnista rakkautta, himosta kovettuvia nännejä.

Tässä tarina on klassikko: A haluaa B:n, joka halua C:n. Tarinaa kertoo K, 25-vuotias opettaja Tokiosta. K:n rakkauden kohde on kirjoittamiseen uppoutunut tyttö. Suhde kasvaa symbioottiseksi, sitten tyttö katoaa.

Murakamin etäinen suhde realismiin näkyy tässäkin romaanissa. Ilmeisimmin sen huomaa yliluonnollisessa aineksessa, johon suhtaudutaan arkipäiväisesti. Samalla normaalimaailman arkipäiväinen puuttuu: päähenkilöillä on mahdollisuus lennellä Eurooppaan ja pohdiskella syvällisiä - tiskit ja rahahuolet eivät kiusaa. Suosion salaisuus?

Murakami kirjoittaa sujuvasti: henkilöt syövät, juovat, liikkuvat, kuuntelevat musiikkia. Juoni vetää. Jotain aina etsitään. Surrealistis-filosofinen kerros tuo syvyyden tuntua.

Kirjan nimen Sputnik viittaa ihmisen elämään. Meidät ammutaan kiertoradalle metallikuorissa. Kohtaamiset lajitovereiden kanssa ovat satunnaisia ja lyhyitä.

Lopulta tipumme radalta ja palamme atomeiksi.

⭐⭐⭐ 

PS. Moitin Murakamia toisteisuudesta mutta taidan itse olla yhtä toisteinen kirjoittaessani Murakamista.


 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Kuva
Kirjaraportti 233. Sinikka Vuola Myrskyn anatomia (2024, WSOY). Mitä tapahtuu? Miten se kerrotaan? Sinikka Vuolan romaanissa huomio kiinnittyy jälkimmäiseen. Tarinakin toki on koskettava. Nuori nainen, ehkä 17-vuotias, kertoo elämästään äidittömänä ja isättömänä, vailla rakkautta. Tai on hänellä vanha isä - isäpapparainen - mutta menneen sodan kauhut painavat tämän lapseksi, josta kaksostyttäret ovat joutuneet huolehtimaan. Kun yhteys äitiin puuttuu, kehossa navan kohdalla on tyhjä tila, reikä. Tyttö peittää sen isolla laastarilla. En yhtään tiedä viittaileeko Vuola tarkoituksellisesti sinne tänne. Lukijana päädyin silti jatkuvasti maistelemaan, miksi jokin kuulostaakin niin tutulta. Kaksoset, jotka joutuvat pärjäämään omillaan, ja anonyymi paikaton Keski-Eurooppa: Ágota Kristóf . Äidittömyyttä kipuileva tyttö, joka kaipaa omia ääriviivojaan: Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat . Sotilaat ja luumuviina: Kunnon sotamies Švejk. Tyttö kertoo tarinaa prinssilleen, sille ensimmäiselle ihm...
Lue koko teksti »

Sivuhenkilö

Kuva
Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi). Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy. Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta. Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina. Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteel...
Lue koko teksti »

Raymond Carver: Voisitko olla hiljaa?

Kuva
Kirjaraportti 231. Raymond Carver: Voisitko olla hiljaa? (1976, suom. Anna Isola 2025, Sammakko). Näistä jää mieleen lähinnä tunnelma. Vähän kuin olisi katsellut seepialla sävytettyjä valokuvia jostain 60-luvulta. Miehiä joilla on hattu, tupakanpolttoa, naisia hameissa. Amerikkaa pikkukaupungeissa. Lava-autoja, dinereita, pölynimurikauppiaita. Novellit ovat minulle vaikeita. Annan niille aina uusia mahdollisuuksia, mutta harvoin suuremmin innostun. Nolottaa sanoa, mutta Carverkin on minusta lähinnä ihan kiva. Ruma lausunto suurmiehestä. Voisitko olla hiljaa? on Carverin ensimmäinen kokoelma, ja vasta nyt se suomennetaan. 22 juttua, usein ne kertovat miehestä tai pariskunnasta tilanteessa, jossa elämä ehkä nitkahtaa uuteen suuntaan. Duunareita ja alempaa keskiluokkaa. Kiusallisia, vaivaannuttavia tai muuten vain oudolta tuntuvia kohtauksia elämästä. Derivaatan nollakohtia. Muutetaan suurkaupungista maalle vaimon perintötaloon, ja huomataan jo pihassa, että se oli karmea virhe....
Lue koko teksti »