Kirjaraportti

Kirjaraportti 64. Rasmus Aarikka: Homoromaani (2023, Tammi). Pidin etukäteen nimeä tylsänä, mutta kyllä se kuvaa osuvasti sisältöä. Nuori homomies etsii hyväksyntää Tinderistä ja baarista. Romaanin toisessa osassa selviää, miksi kaikki tuntuu niin vaikealta. Erilaisen pojan elämä on ihan alusta lähtien ollut yksinäistä ja pelokasta. Lapsuudessa alkanut suhde toiseen poikaan toi siihen sairaan lisänsä. Tässä on suomalaisversio Edouard Louisin Eddiestä, paitsi Turussa ja ilman köyhyyttä. Myös itsereflektio puuttui. Sujuvaa minäkerrontaa. Se mua vähän ärsytti, ettei päähenkilöllä näyttänyt olevan muita ominaisuuksia kuin homous. Toisaalta se tietysti alleviivasi identiteetti- ja itsetunto-ongelman totaalista luonnetta. Kliseisen toiveikas loppu. ***

Kirjaraportti 63. Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta (2023, Otava). Polvivauriot ovat pelastaneet minut aikuisiän palloiluvuoroilta. Nuoruudesta toki muistan, mitä siellä tapahtui ja millaisia merkityksiä peliin liittyi. Tammisen elämäkerrassa ei pelata. Hiki ei haise. Metafyysinen on lähempänä kuin fyysinen. Teos koostuu lyhyistä puolen sivun tai sivun mittaisista jutuista, joissa urheilun seuraaminen, pelivuorot tai lasten kisat ovat jotenkin mukana. Nämä jutut ovat hiottuja, mutta lakkaamattomia. Tamminen kertoo itsestään miehenä, joka puhuu urheilusta, kun ei tärkeämmästä kykene. Semmonen tunne jäi, ettei tällaista aforistista pätkäkirjallisuutta pitäisi lukea yhteen pötköön. Iltasatuina, kaikessa rauhassa, yksi kerrallaan tämä saattaisi toimia paremmin. Eli taidokasta mutta… ***  

Kirjaraportti 62. Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (2017, suom. Kristiina Rikman 2019, Tammi). Ensimmäinen jatko-osa Nimeni on Lucy Bartonille. Kun NOLB vihjaili Lucyn kauheasta lapsuudesta, tässä näytettiin, mitä se käytännössä oli. Tykkäsin tästäkin. Ihan jo siksi, että tämä vastasi NOLBin jättämiin kysymyksiin. Lucy Barton ei esiintynyt romaanissa kuin pienessä roolissa, mutta jännästi hän - tai pitäisikö sanoa hänen haamunsa - onnistui silti olemaan keskushenkilö. Rakenteellisesti tapahtui hauska keikaus. NOLB oli puhdas minäkertomus. Jatko-osa koostuu lukuisista irrallisista, eri henkilöihin keskittyvistä tarinoista, jotka kaikki toki liittyvät jotenkin Lucyyn. Ei tämä ehkä ihan novellikokoelma ole, vaan episodiromaani ennemminkin. Mistä tämä kertoi? Junteista. Keskilännen pikkukaupungin asukkaista, joista moni sinnitteli köyhyydestä parempiin oloihin. Joku jälki ja loppuelämää määrittävä haamusärky lapsuuden häpeästä taisi kaikille jäädä. Kirjoittamisesta vielä: Stroutin k...

Kirjaraportti 61. Kari Häkämies, Rosa Meriläinen: Presidentintekijän kuolema (2023, Teos). Yllätyin vauhdikkuudesta ja etenkin sujuvuudesta. Odotin tiettyä kökköyttä, mutta jäin ilman. Tapahtumat liikkuvat politiikan huipulla, ja uskottavan kuuloisesti tekijät huttua keittävät. Pisteitä myös ajankohtaisuudesta: käynnissä on vuoden 2024 pressanvaalien loppusuora. Aika peruskamaahan tämä silti oli. Juoni kieppui uskottavuuden rajamailla, päähenkilöt olivat tylsiä ja seksiä oli kuin suomalaisessa salaattipöydässä porkkanaraastetta. Semmonen fiilis jäi, että mukaan oli haluttu kaikenlaista ajankohtaista tematiikkaa ja muita aihelmia katujengeistä somen putinistijahteihin, kryptovaluuttoihin, vammautuneiden seksiin ja huumeiden viihdekäyttöön, mutta mikään näistä ei syventynyt, eli koristeiksi jäivät. Dekkari ei ollut tavattoman laaja - 333 harvaan ladottua sivua - mutta aika paljohan tuossa ehti olla tyhjäkäyntiäkin. **+

Kirjaraportti 60. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. Kristiina Rikman 2018, Tammi). Lucy Barton eli ankean lapsuuden perähikiän köyhänä. Lukeminen pelasti hänet New Yorkin keskiluokkaan, mutta traumat seurasivat. Lucy pui menneisyyttään ja reittiään menestyskirjailijaksi. Ei oikein selviä, mitä kaikkea kamalaa hän on joutunut kokemaan, ja ehkä juuri se tästä tekeekin kiinnostavan. Tätä on kovasti kehuttu, ja mahottoman viisaastihan tämä Barton/Strout häpeää ja muita sielun möykkyjä auki kirjaa. Jatko-osia on jo suomeksikin. Niitä kohti seuraavaksi. *****  

Kirjaraportti 59. Jari Veijalainen: Airiston murha - Kadonneen lakimiehen tapaus (2023, Tammi). Olihan tämä ihan uskomaton case! Poliisi tutkii 27 vuotta sitten kadonneen miehen tapausta ja löytää murhaajan.  Kesken oikeudenkäynnin löytyy Airiston pohjasta myös kadonneen ruumis tai itse asiassa kaksi. Kirjoittaja on poliisi, joka oli murhan päätutkija. Hän jäi eläkkeelle tutkinnan valmistuttua. Kun muun muassa Hesari on maukkaimmat palat jo kertonut, ei tässä kauheasti uutta tullut. Aarnio ja kumppanit vievät uskoa poliisin. Tämä toimii toisinpäin. Kaikki kivet käännetään, jotta totuus tulisi ilmi ja oikeus toteutuisi. Poliisityölle viisi tähteä, mutta kirjalle **+.

Kirjaraportti 58. Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä (2023, Otava). En ole ollut mikään suuri Antti Tuuri -fani, mutta olen ajautumassa vähintään pienfaniksi. Viime vuonna ilmestynyt Wahlroos-elämäkerta Mies kuin pantteri oli hieno, ja niin on myös just ilmestynyt Lintujen kesyttäjä. Tämä on suurteoksen vastakohta. Pienteos. Laatutyötä silti ja hyvistä tarpeista. Tiivis romaani kertoi kulkumiehestä, joka tulee pohjalaistalon pihaan ja ryhtyy ruokapalkalla kesyttämään pihan pääskysiä. Eihän tässä ihmeitä tapahdu. Tai mikä nyt sitten on ihme? Eletään 1950- ja 60-lukujen taitetta. Talon väki riitelee, kyläläiset katselevat kesyttäjää ja 15-vuotias kertoja pyöräilee elämänsä ensimmäisiin tansseihin. Tuuri on salahauska. Hän kirjoittaa tiiviin asiallisesti ja välttelee maalailevaa tunnelmien tai tuntemusten kuvailua. Silti ne välittyvät. Suorastaan kateeksi käy. Jostain luin, että Tuuri teki ammoin, kauan sitten samasta aiheesta kuunnelman. Kierrätys kannattaa, ja eikös tämmöinen ”vieras mies ...

Kirjaraportti 57. Pauliina Susi: Yksityisalue (2023, Tammi). ”Sanavalmis (ex-lentoemäntä Tuulia) Raja ratkoo neuvokkaasti eteensä tulevia rikostapauksia”, sanoo takakansi. Ryhdyin tähän koska Hesari kehui sarjaa. Myös siksi, että olen kirjailijan tavannut jossain yliopistohommissa kauan sitten. Kaikkea pitää kokeilla. Ei tämä cozy crime silti taida genrenä olla minua varten. Järvenpääläistä Bridget Jones -höpsöilyä, Anni Polvaa ja myöhäiskauden susikoskimaista rikosjuonta. Sujuvasti tykittävä ammattireiska kuitenkin tämä Susi. ***-

Kirjaraportti 56. Ágota Kristóf: Kolmas valhe (1991, suom. Ville Keynäs 2023, Tammi). Tätä kirjaa odotin. Se tuli kauppoihin maanantaina. Kun olin trilogian kaksi osaa lukenut, tiesin, että Kolmas valhe keikauttaa taas kaiken uuteen asentoon. Kaksospoikia oli lopulta kaksi. Sekin voi yllättää. Ei tullut sovitusta ja onnellista loppua, vaikka veljekset löysivät toisensa. Mistä tämä Isosta vihkosta alkanut sarja sitten kertoo? Totalitarismista ainakin ja sen vaikutuksista ihmisiin. Kristóf pakeni Unkarista Sveitsiin, joten väkisinkin luen tätä kertomuksena Unkarin kommunismista, vaikka paikka onkin häivytetty piiloon. Kertoo tämä myös kirjoittamisesta ja kertomuksista. Trilogia koostuu paljolti poikien kirjaamasta kliinisestä tapahtumakuvauksesta, jonka uskottavuus ei lopulta ole ihan sataprosenttista. Jotain tarkoittanee sekin, että keskeinen tapahtumapaikka on kirjakauppa.  Koko trilogia on yhteensä vain reilut 500 sivua. Jos tähän ryhtyy - suosittelen lämpimästi - kannattaa lukea ...