Kirjaraportti

Kirjaraportti 77. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (2014, suom. Juha Mylläri 2016, Tammi). Vuoden viimeinen luettu kirja oli Murakamin novellikokoelma. Kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa ajellaan Tokiossa keltaisella avo-Saabilla. Kai tätä Murakamia itseäänkin voi pitää eräänlaisena keltaisena kirjallisuuden avo-Saabina. Laatua, tuttua turvallisuutta ja ripaus eksotiikka. Saab ei ole mikään sähäkkä tykki, eikä tarjolla ole muutenkaan äärikokemuksia. Nämä ovat muutaman kymmenen sivun mittaisia tarinoita. Päähenkilöt ovat miehiä, ja suhteet naisiin ovat tarinoiden ytimessä. Osasta tykkäsin, osan lukeminen oli suorittamista. Muun muassa Saab-jutusta – Drive my car – tykkäsin: keski-ikäinen näyttelijä tutustuu nuoreen ja rumaan naiskuljettajaan. (Huom! Naisten ulkonäön luokittelu kuuluu asiaan, kun kyse Murakamista). Tykkäsin Yesterdaystäkin, jossa muistellaan kummallisen nuoruudenystävän kummallista rakkautta kauniiseen (!) naiseen. Kokonaisuus taisi olla vähemmän kuin osiensa sum...

Kirjaraportti 76. Marita Toikka: Sovitus (2023, Kustannus Aarni). Tytär kysyi, mitä luen. Kun sanoin romaanin nimen, hän arveli, että se kertoo ompelijasta. Ei kerro, vaan taposta ja sitä edeltävästä väkivallasta, lähinnä henkisestä. Mediassa vaimo löi veitsellä -tyyppiset uutiset ovat tavallisesti lyhyitä ja lakonisia. Usein niissä mainitaan verityötä edeltänyt alkoholin käyttö. Sovituksessa puitteet eroavat tyypillisistä vuokrakaksion kännipuukotuksista. Päähenkilö on koulutettu nainen ja uhri varakas mies. Niinpä ongelma näyttäytyykin enemmän henkilökohtaiselta kuin yhteiskunnalliselta tai sosiaaliselta. Syrjäytyminen ja päihteet eivät ole syynä väkivaltaan, vaan joku narsismin kaltainen. Lukijana ydinkysymys tarinassa oli, miksi nainen ei vain lähtenyt. Minäkertoja totesi kysymyksen, muttei osannut siihen vastata. Vai oliko vastaus se, että hän yhä rakasti? Kieli oli sinällään sujuvaa, mutta silti tämän romaanin heikoin lenkki. Kertojan ääni ei kuulostanut elävältä, tuntevalta ihmi...

Kirjaraportti 75. Alice Munro: Karkulainen (2004, suom. 2005 Kristiina Rikman, Tammi). Munron novelleissa naiset tekevät ratkaisevia valintoja ja elävät niiden seurausten kanssa. En ole aikaisemmin Munroa lukenut, mutta taidan vastaisuudessa lukea lisää: mahottoman taitavasti hän kirjoittelee. Lörpöttevämpi kirjailija olisi saanut jokaisesta 40-sivuisesta kertomuksesta kokonaisen romaanin. Kanadan pikkukaupungeissa liikutaan ja menneessä ajassa. Suhteet vanhempiin ja elämän miehiin ovat keskiössä. Tekisi mieli sanoa, että perusviritys on romanttinen, mutta en sano: siitä tulisi väärä kuva, kun ei tässä ole seksiä tai siirappia tippaakaan. Munron maailma muistuttaa Elizabeth Stroutin Lucy Bartonia, paitsi että Stroutilla katse on sosiaalisissa rakennelmissa, luokissa, valta-asetelmissa, ja Munrolla enemmän psykologisissa. ****+

Kirjaraportti 74. Erno Paasilinna: Kadonnut armeija (1977, Otava). Mikä lie kääntänyt viime aikojen lukemisia sotaisaan suuntaan? Olisiko tässä ajassa jotain hapokkuutta?  Kadonnut armeija kertoo armeijan yksiköstä, joka joutuu omista eksyksiin. Kohta yhteys viholliseenkin on katkennut. Porukka harhailee kuukausitolkulla erämaassa etsimässä mitä tahansa yhteyttä sivilisaatioon. Jollain tavalla tästä tuli mieleen Emily St. John Mandelin Asema 11. Kun infrastruktuuri ympäriltä katoaa tai lakkaa toimimasta, selviytymisestä tulee elämän tarkoitus. Vanhat roolit kummittelevat aikansa mukana ihmisten suhteissa, ennen kuin tarkoituksenmukaisuus ne murentaa. Erno Paasilinna on suosikkejani. Muun muassa siksi, että hän tykittelee aika vahvaa virkettä. Esimerkiksi hänen matkakertomuksiinsa palailen aina uudestaan. Paikoitellen hän on toki joskus tylsäkin - ellei sitten niin syvällinen, etten pysy kyydissä. Kadonnut armeija ei ole svengaavinta Paasilinnaa. Ylipäänsä hän ei ollut omimmillaan n...

Kirjaraportti 73. Kaiho Nieminen: Sokkeli (2019, WSOY). Sokkeli kertoo Mannerheim-ristin ritari Einari Karttusen elämästä. 19-vuotias Karttunen joutui jatkosotaan viime tipassa keväällä 1944. Tuhosi neljä panssarivaunua, pelasti pataljoonan ja särkyi. Hermonsa pilannut ritari on ristiriitainen sankari. Miehekkäämpää olisi maata jossain muualla kuin Rauhan mielisairaalassa. Sokkeli jäi Niemisen viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli joulukuun alussa. Kyse on romaanista, eikä mitään Karttusta ritareista löydy. Sokkeli nimessä viittaa siihen sokkeliin, jonka Karttunen sodan jälkeen kaivaa ja valaa hartiapankkitaloonsa Lappeenrannan Väinämöisenkadulla. Olihan siinä elämässä muutakin rakentamista irti sotatraumoista ja -painajaisista. Ei tämä mikään varsinainen hyvän mielen romaani ole, mutta pidin. Sokkeli kuvaa uskottavasti sitä, mitä sota tekee ihmiselle. Kerronta eteni pääosin Karttusen näkökulmalla, mutta mukana oli ”dokumentteina” armeijan sairauskertomuksia ja asiakirjoja sekä 2000-luvull...

 Kirjaraportti 72. Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot (Gummerus 2023. Ihmettelin syyskuussa Rosa Liksomin Everstinnaa ja sitä, että romaanin pohjalla on oikean ihmisen elämä. Viikkoa myöhemmin ilmestyi ”everstinnasta” kertova elämäkerta, joten pakkohan se oli hommata käsiin. Kariniemi oli aikanaan luettu ja tunnettu kirjailija, mutta ei sillä tavalla merkittävä, että häntä laajemmin enää muistettaisiin. Värikkään elämän kyllä eli, ja teki monia rohkeita valintoja. Se ei minulle vielä valjennut, mikä häntä - aikansa kohujulkkista - ajoi. Hytösellä oli ilmeisen laaja lähdeaineisto. Siitä huolimatta teos jää aika ulkokohtaiseksi. Väistämättä tietokirjailija häviää romaanikirjailijalle, joka voi keksiä aukkopaikat täyteen ja valehdella loput. Tässäkin elämäkerrassa tylsin ja heikoin osuus oli lapsuus. Jostain syystä lapsuus ja sukujuuret on pakko aina kerrata perusteellisesti. Ehkä siksi, että lapsuuden kokemukset selittävät (muka) kaiken. ***-

Kirjaraportti 71: Elina Grundström: Ukrainan musta multa - tositarina viljelysmaasta, jonka piti ruokkia maailma (2023, WSOY). Nyt ymmärrän vähän enemmän maailman ruokajärjestelmästä. Tiedän muun muassa, että maailmassa on muutamia alueita, joiden viljavasta maaperästä saadaan merkittävä osa maapallon ruoasta. Ukrainan ja Venäjän mustan mullan alue on yksi näistä.  Grundströmin tietokirja lähtee avaamaan maailman ruokakysymystä yhden yrittäjän kautta. Suomalaisvirolainen Joakim Helenius rakensi yrityksen, joka koetti muuttaa maailmaa ostamalla suuria mustan mullan peltoalueita ja tuomalla neukkumeiningin tilalle länsimaiset tuotantotavat. Pörssi ja sijoittajat innostuivat, mutta huonostihan siinä kävi. Korruptio ja sota haittasivat projektia, mutta etenkin huono toimialatuntemus. Myös kirjaprojekti kärsi vastoinkäymisistä. Korona ja sota olivat keskeiset vaivat. Lopputulos on vähän sekava kertomus, joka ei oikein osaa päättää, mistä kertookaan. Välillä kirja näyttää Heleniuksen - i...