Erno Paasilinna: Kadonnut armeija

Kirjaraportti 74. Erno Paasilinna: Kadonnut armeija (1977, Otava).

Mikä lie kääntänyt viime aikojen lukemisia sotaisaan suuntaan? Olisiko tässä ajassa jotain hapokkuutta? 

Kadonnut armeija kertoo armeijan yksiköstä, joka joutuu omista eksyksiin. Kohta yhteys viholliseenkin on katkennut. Porukka harhailee kuukausitolkulla erämaassa etsimässä mitä tahansa yhteyttä sivilisaatioon.

Jollain tavalla tästä tuli mieleen Emily St. John Mandelin Asema 11. Kun infrastruktuuri ympäriltä katoaa tai lakkaa toimimasta, selviytymisestä tulee elämän tarkoitus. Vanhat roolit kummittelevat aikansa mukana ihmisten suhteissa, ennen kuin tarkoituksenmukaisuus ne murentaa.

Erno Paasilinna on suosikkejani. Muun muassa siksi, että hän tykittelee aika vahvaa virkettä. Esimerkiksi hänen matkakertomuksiinsa palailen aina uudestaan. Paikoitellen hän on toki joskus tylsäkin - ellei sitten niin syvällinen, etten pysy kyydissä.

Kadonnut armeija ei ole svengaavinta Paasilinnaa. Ylipäänsä hän ei ollut omimmillaan näinkään pitkissä tarinoissa vaan lyhyehköissä esseissä, jopa aforismeissa.

Paasilinna ei ole halunnut tehdä tästä ensimmäisestä romaanistaan liian viihteellistä. Niinpä yhdelläkään kirjan hahmolla ei ole nimeä. Nimenomaan hahmoista tai tyypeistä on kyse, ei ihmisistä. Joukkoa johtaa Musta Majuri (joka voisi olla lainassa Joseph Hellerin Me sotasankareista), ja mukana kulkevat muun muassa Pastori, lyhyt ja vankka sotamies sekä Valistus. 

Metsä, jossa vaelletaan, kuulostaa pohjoiselta havumetsävyöhykkeeltä, mutta joukko ei välttämättä kuulu Suomen armeijaan.

Kadonnut armeija on romaaniksi lyhyt, vain 143 sivua. Se riittää.

***+