Marita Toikka: Sovitus

Kirjaraportti 76. Marita Toikka: Sovitus (2023, Kustannus Aarni).

Tytär kysyi, mitä luen. Kun sanoin romaanin nimen, hän arveli, että se kertoo ompelijasta. Ei kerro, vaan taposta ja sitä edeltävästä väkivallasta, lähinnä henkisestä.

Mediassa vaimo löi veitsellä -tyyppiset uutiset ovat tavallisesti lyhyitä ja lakonisia. Usein niissä mainitaan verityötä edeltänyt alkoholin käyttö. Sovituksessa puitteet eroavat tyypillisistä vuokrakaksion kännipuukotuksista.

Päähenkilö on koulutettu nainen ja uhri varakas mies. Niinpä ongelma näyttäytyykin enemmän henkilökohtaiselta kuin yhteiskunnalliselta tai sosiaaliselta. Syrjäytyminen ja päihteet eivät ole syynä väkivaltaan, vaan joku narsismin kaltainen.

Lukijana ydinkysymys tarinassa oli, miksi nainen ei vain lähtenyt. Minäkertoja totesi kysymyksen, muttei osannut siihen vastata. Vai oliko vastaus se, että hän yhä rakasti?

Kieli oli sinällään sujuvaa, mutta silti tämän romaanin heikoin lenkki. Kertojan ääni ei kuulostanut elävältä, tuntevalta ihmiseltä.

Älä selitä vaan näytä. Klassikko-ohje. Toikka selitti liikaa ja liikkui yleisellä tasolla, kun olisi pitänyt mennä yksityiskohdilla.

Harvalla kaupungilla on kaupunginjohtaja, joka on julkaissut romaanin. Kouvolalla on. En varmaankaan olisi lukenut Sovitusta, jos en töiden kautta tuntisi kirjailijaa. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan ura kehittyy.