Kirjaraportti

Kirjaraportti 123. Abdulrazak Gurnah: Kivisydän (2017, suom. Einari Aaltonen, 2024, Tammi). Nuori mies lähtee Sansibarista Lontooseen opiskelemaan. 15 vuotta myöhemmin hän palaa tapaamaan isäänsä ja kuulemaan, mikä oli rikkonut perheen pojan olleessa pieni. Romaani on hienosti rakennettu. Päähenkilö käy läpi elämäänsä verkkaisesti ja siinä sivussa Sansibarin epävakaata historiaa, siirtomaiden asemaa, maahanmuuttajan integraatiota, sukupolvien ketjua. Lopussa tempo vähän yltyy ja asetelma muljahtaa uusiksi. Romaanin tunnelma on lähinnä haikea. Kirpeimmät huomiot taitavat liittyä brittiläisiin siirtomaaherroihin. Kun kirjoittaja on kirjallisuusproffa, on luontevaa, että tarinan keskeisin juonellinen aines on varastettu Shakespearelta. Vallankäyttöä, alistamista ja alistumista. Enempi tämä silti elää henkilöiden kautta. Nobel-voittaja oli kiinnostava tuttavuus. Saatan lukea lisääkin. Gurnah muuten ei ole ainoa merkittävä länsimaissa menestynyt sansibarilainen taiteilija: Freddie Mercury s...

Kirjaraportti 122. Annie Ernaux: Nuori mies (2022, suom. Lotta Toivanen 2023, Gummerus). Vanha nainen - minun ikäiseni - ryhtyy suhteeseen 30 vuotta nuoremman miehen kanssa ja tuntuu nauttivan täysin rinnoin.  Ernaux, joka siis kirjoittaa itsestään, perkaa suhteen 20 vuotta myöhemmin ja erottelee ernaux’maisesti motiiveitaan, valta-asemia, luokkaeroja ja sitä, millaisia reaktioita ja katseita epäsuhtainen pari herätti.  Nuori nainen ja vanha mies oli parina hyväksyttyä kuvastoa, mutta toisinpäin ei niinkään. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja ajat ovat toiset. Semmoista hetken pohdin, miten suhtautuisimme vanhenevaan, arvostettuun mieskirjailijaan, joka nyt kertoisi iloistaan huomattavan nuoren naisen kumppanina. Ehkei sitä pidettäisi raikkaana ja rohkeana, jollaiseksi tämän Ernaux’n koin. Nuori mies lienee fyysisesti ohkaisin (aikuisten) kaunokirjallinen teos, jonka olen lukenut. 40 sivua suurella kirjasimella ja väljillä välistyksillä.  Mutt...

Kirjaraportti 121. Tuuve Aro: Kalasatama (2020, WSOY). En ole koskaan käynyt Kalasatamassa. Ehkä pitäisi, onhan kyse Suomen Canary Wharfista ja sinne pääsee kätevästi metrolla. Romaanissa Kalasatama tosin on lähinnä terveysasema, josta saa paskaa hoitoa mielenterveysongelmiin. Kelvoton, empatiakyvytön lääkäri iskee uuttaa pilleriä kouraan eikä ole vähääkään kiinnostunut potilaan ongelmista. Päähenkilö sairastuu, kun isä kuolee ja pitkäaikainen naisystävä jättää. Sairauden ja hoidon kuvaus muodostaa jonkinlaisen rungon romaanille. Vaikka ei tämä varsinaisesti romaani ole, vaan autofiktiivinen kertomus lapsuudesta, yksinhuoltajaäidistä, tunnevammaisesta isästä, kasvamisesta lesboksi, parisuhteista, taiteilusta. Kaiken lomaan Aro tykittelee menemään mielipiteitään ja näkemyksiään monenlaisesta, mikä mieleen tulee, ja välillä luennoi elokuvista, sukupuolirooleista, uskonnosta, homeopatiasta, miehisestä katseesta, heteroiden surkeasta tilanteesta ja lesbona olemisen hienoudesta. Hienommin s...

Kirjaraportti 120. Karin Smirnoff: Sokerikäärme (2021, suom. Outi Menna 2024, Tammi). Smirnoff on naputellut menemään romaani per vuosi. Ensin Jana Kippo -trilogia ja jatkoksi tämä Sokerikäärme.  Samaa vauhtia, mutta eri.  Agnes on ihmelapsi, joka muistaa oman syntymänsä, puhuu eläinten kieltä sekä taitaa luontaisesti soittamisen ja säveltämisen. Isä on hukassa ja äiti vihaa. Jostain syystä mieleen tuli Modesty Blaise, jonka selviytymiskeinot toki olivat erilaisia. Lapsuuden karmeus kuitenkin yhdistää. Sokerikäärme kuvaa Agneksen lisäksi muutaman muun lapsen elämää 1980-luvun Södertäljessä. Tärkein aikuinen hahmo on Frank, lapsirakas hyväksikäyttäjä.   Jos on tykännyt Jana Kiposta, luultavasti tämäkin uppoaa. Kirjoitustyylissä on paljon samaa, mutta tapahtumien vauhti on verkkaisempi.  Yhteistä on sekin, että surkeudet ovat keskiössä. Rikkinäisiä perheitä, narkkausta ja pedofiliaa. Eli sujuvaa, humoristista ja ällöttävää, muttei niin sysimustaa kuin aihepiiri an...

Kirjaraportti 119. Meg Mason: Murhe ja autuus (2020, suom. Maria Lyytinen 2022, Otava). Näppärä romaani nuoren naisen mielenterveysongelmista ja parisuhteesta vauraalla Suur-Lontoon alueella. Hauskasti ja imevästi kirjoitettu, mutta samalla niin ärsyttävä, että teki mieli jättää kesken. En ihan tunnistanut lajityyppiä. Ei tämä harlekiinia taida olla, mutta sellaisiakin piirteitä havaitsin. Ehkä eniten ärsytti ironinen nokkelointi, jolla minäkertoja väisteli tapahtumia.  Vähän vaikea romaania oli ottaa vakavasti sairauden kuvauksenakaan, kun päähenkilön keksitty sairaus nimettiin vain kahdella viivalla: ”- -”. Tämä oli siis tarina naisesta, jonka mielenterveys heittelehtii, eikä oikeaa diagnoosia löydy ja suhde lapsettomuuteen näyttää labiililta. Nainen alkaa käyttäytyä uhrina ja kohtelee sillä varjolla kaikkia huonosti. Lopuksi diagnoosi löytyy, mies jättää ja nainen joutuu kohtaamaan todellisen ongelmansa. Ärsyttävien asioiden listalle nostan vielä lammasmaisen hyveellisen miehen ...

Kirjaraportti 118. Mudlum: Tätini Ellen (2020, suom. Heidi Iivari 2023, Enostone). Tämmöstä en muista ennen lukeneeni. Vanheneva (=ikäiseni) nainen papattaa menemään, muistelee muka tätiään mutta yhtä paljon äitiään ja omaa elämäänsä uudelleen itsenäistyvässä Virossa. Omaelämäkerrallisuudesta on kyse. Täti oli kulttuuripersoona, ja tekstissä vilahteli inteligentsiaa monelta alalta. Minulla meni aika kauan päästä jyvälle siitä, mistä on kyse. Odotin käännettä tai muutosta, joka perustelisi sattumanvaraisen tuntuisen, poukkoilevan menon. Ei sitä tullut, mutta jotenkin tästä kotoisuudesta opin pitämäänkin, vaikkei Ellen mikään kevyt lukukokemus ollut. Yksi hämmentävä piirre muisteloissa oli jatkuva tavaroista, etenkin vaatteista ja huonekaluista raportointi. Kirjoittaja tunnisti itsekin, ettei muista ja osaa ihmisistä samalla tavoin kertoa. Liittyneekö neuvostoaikojen materiaaliseen niukkuuteen.  Kiinnostavaahan tässä oli myös Viron nopean muutoksen vaivihkainen kuvaaminen, maan vaura...

Kirjaraportti 117. Nathan Hill: Wellnes (2023, suom. Antero Tiittula 2024, Gummerus). Luin suuren amerikkalaisen romaanin ja tykkäsin kyl. Rapiat 600 sivua, rakkaustarina ja runsasta maailmanselitystä. Kaikki lähtee uskomattoman hienosta rakkaustarinasta. X-sukupolven Romeo ja Julia Chicagossa ysärin alussa: Jack köyhä taideopiskelija, Elizabeth opiskelija myös mutta miljonäärisuvusta. 20 vuotta myöhemmin arki on saapunut eikä rakkaus ole itsestäänselvyys. 600 sivussa ehtii käydä selväksi, että uskomattoman hieno rakkaustarina ei ollut alun perinkään ihan niin vilpitön kuin millaisena pari siitä  kertoi. Muutenkin juuri tarinat ovat Wellnesin jatkuvasti toistuvaa ydintä. Siis ne, joita itsestämme kerromme itsellemme ja muille. Ne joita haluamme uskoa. Plasebovaikutus on yksi tällainen tarinan muoto. Elizabeth työskentelee Wellnes-nimisessä tutkimuslaitoksessa, joka erikoistuu plaseboon. Wellnes on sujuvan lukijaystävällistä kieltä ja taitavasti rakennettu. Päähenkilöiden taustat av...