Sokerikäärme

Kirjaraportti 120. Karin Smirnoff: Sokerikäärme (2021, suom. Outi Menna 2024, Tammi).

Smirnoff on naputellut menemään romaani per vuosi. Ensin Jana Kippo -trilogia ja jatkoksi tämä Sokerikäärme.  Samaa vauhtia, mutta eri. 

Agnes on ihmelapsi, joka muistaa oman syntymänsä, puhuu eläinten kieltä sekä taitaa luontaisesti soittamisen ja säveltämisen. Isä on hukassa ja äiti vihaa. Jostain syystä mieleen tuli Modesty Blaise, jonka selviytymiskeinot toki olivat erilaisia. Lapsuuden karmeus kuitenkin yhdistää.

Sokerikäärme kuvaa Agneksen lisäksi muutaman muun lapsen elämää 1980-luvun Södertäljessä. Tärkein aikuinen hahmo on Frank, lapsirakas hyväksikäyttäjä.  

Jos on tykännyt Jana Kiposta, luultavasti tämäkin uppoaa. Kirjoitustyylissä on paljon samaa, mutta tapahtumien vauhti on verkkaisempi.  Yhteistä on sekin, että surkeudet ovat keskiössä. Rikkinäisiä perheitä, narkkausta ja pedofiliaa. Eli sujuvaa, humoristista ja ällöttävää, muttei niin sysimustaa kuin aihepiiri antaisi olettaa

Tässä hyväksikäyttökuviossa kiinnostavaa on sen mekanismin näyttäminen, kuinka aikuinen tekee itsensä lapsille tärkeäksi ja saa lapset piiriinsä. Ja tykkään siitä, että Smirnoffin pahiksilla on historia. Surkeus johtaa surkeuteen.

****+