Kalasatama

Kirjaraportti 121. Tuuve Aro: Kalasatama (2020, WSOY).

En ole koskaan käynyt Kalasatamassa. Ehkä pitäisi, onhan kyse Suomen Canary Wharfista ja sinne pääsee kätevästi metrolla. Romaanissa Kalasatama tosin on lähinnä terveysasema, josta saa paskaa hoitoa mielenterveysongelmiin. Kelvoton, empatiakyvytön lääkäri iskee uuttaa pilleriä kouraan eikä ole vähääkään kiinnostunut potilaan ongelmista.

Päähenkilö sairastuu, kun isä kuolee ja pitkäaikainen naisystävä jättää. Sairauden ja hoidon kuvaus muodostaa jonkinlaisen rungon romaanille. Vaikka ei tämä varsinaisesti romaani ole, vaan autofiktiivinen kertomus lapsuudesta, yksinhuoltajaäidistä, tunnevammaisesta isästä, kasvamisesta lesboksi, parisuhteista, taiteilusta.

Kaiken lomaan Aro tykittelee menemään mielipiteitään ja näkemyksiään monenlaisesta, mikä mieleen tulee, ja välillä luennoi elokuvista, sukupuolirooleista, uskonnosta, homeopatiasta, miehisestä katseesta, heteroiden surkeasta tilanteesta ja lesbona olemisen hienoudesta. Hienommin sanottuna tyyli on esseistinen.

Erityisesti kahdesta asiasta tykkäsin Kalasatamassa.

1) Aro kirjoittaa energisesti ja nitkauttelee yllättäviä salahauskoja virkkeitä.

2) Kirja ei ole mikään hallittu ja punnittu kokonaisuus, vaan purskahdus, jossa päähenkilö ampuu joka suuntaan kohti vieraita ja omia. Joskus osuu, joskus omaan jalkaan ja jos ei osukaan, niin ruudinsavu pistelee joka tapauksessa mukavasti sieraimissa. Ylivarovaisen hissuttelupuheen täyttämässä maailmassa tällainen on raikasta.

****