Wellnes

Kirjaraportti 117. Nathan Hill: Wellnes (2023, suom. Antero Tiittula 2024, Gummerus).

Luin suuren amerikkalaisen romaanin ja tykkäsin kyl. Rapiat 600 sivua, rakkaustarina ja runsasta maailmanselitystä.

Kaikki lähtee uskomattoman hienosta rakkaustarinasta. X-sukupolven Romeo ja Julia Chicagossa ysärin alussa: Jack köyhä taideopiskelija, Elizabeth opiskelija myös mutta miljonäärisuvusta.

20 vuotta myöhemmin arki on saapunut eikä rakkaus ole itsestäänselvyys. 600 sivussa ehtii käydä selväksi, että uskomattoman hieno rakkaustarina ei ollut alun perinkään ihan niin vilpitön kuin millaisena pari siitä  kertoi.

Muutenkin juuri tarinat ovat Wellnesin jatkuvasti toistuvaa ydintä. Siis ne, joita itsestämme kerromme itsellemme ja muille. Ne joita haluamme uskoa. Plasebovaikutus on yksi tällainen tarinan muoto. Elizabeth työskentelee Wellnes-nimisessä tutkimuslaitoksessa, joka erikoistuu plaseboon.

Wellnes on sujuvan lukijaystävällistä kieltä ja taitavasti rakennettu. Päähenkilöiden taustat avautuvat pikkuhiljaa. Kummallakin on salaisuutensa, ja kuten tapana on, synkimmät niistä juontuvat lapsuuteen ja vanhempien epäonnistumiseen. Hilliä on verrattu John Irvingiin, ja tunnistan tässä samaa kellokoneistomaisen tarkkaa palasten paikalleen loksahtelua, kun loppu lähestyy

Onhan tämä samalla kovin sovinnainen. Maailman muutosta ja kaikkia nykyajan hullutuksia - manifestoinnista hypervanhemmuuteen, terveyshihhulointiin, biohakkerointiin, somesotiin jne. - Hill toki mättää satiirin keinoin, mutta ei Wellnesistä mitään kirjallista, yhteiskunnallista tai kulttuurista häröilyä löydy.  Ja loppukin on lempeän toiveikas.

*****-