Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Kirjaraportti 232. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012 Heikki Karjalainen, Tammi).
14 vuotta sitten oli muita kiireitä. Pulitzer-voittaja ja ”vuoden paras käännösromaani” (HS, Jukka Petäjä) jäi tuoreeltaan lukematta, mutta nyt homma on hoidettu.
Fiilikset jakautuvat yllättävästi. Toisaalta romaani on vetävä, älykäs ja hauska. Toisaalta minulla on vaikeuksia muistaa, mistä se kertoo. Ehkä romaani jäljittelee elämää: enhän minä muista edes sitä, mistä oma elämäni kertoo.
Romaani pyörittelee ajan kulumista ja ihmisistä musiikkibisneksessä. Ajallisesti tarina alkaa 70-luvun lopun San Franciscosta ja myöhäisteinien punk-kuvioista. Päätöskonsertti soi lähitulevaisuudessa, 2020-luvun New Yorkissa.
Teoksen jippo on räjäytetty rakenne. Mitään yhtenäistä juonta ei synny, vaan 13 luvussa päähenkilöt ja ajat hyppivät: sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä, näkökulmat täydentyvät. Henkilöiden suhdekartta muodostaa syherön; jokainen piste viittaa moneen muuhun.
Veikkaan, että juuri rakenne sai aikanaan kriitikot innostumaan. Ja onhan se kiva: homma ei junnaa, sattuu ja tapahtuu. Samalla mylly jauhaa sitä sun tätä. Pätkiä elämästä, muttei yhtään kokonaista.
Romaanin hauskin luku kertoo New Yorkin pr-kuningattaren alennustilasta. Pieleen menneet julkkisjuhlat tekivät hänestä freelancerin, joka joutuu kiillottamaan väliamerikkalaisen hylkiökenraalin julkikuvaa ja keksimään hänelle suhteen elokuvatähden kanssa.
Minulla on paha taipumus lukiessa miettiä, että mitäköhän se kirjoittaja varsinaisesti haluaa meille tässä kertoa. Nyt en oikein keksinyt.
Pelkäänpä, että tarinan opetus on, että aika muuttaa ihmistä ja murjoo unelmia.
Hups, kirjotin juuri urani banaaleimman virkkeen.
⭐⭐⭐⭐-
14 vuotta sitten oli muita kiireitä. Pulitzer-voittaja ja ”vuoden paras käännösromaani” (HS, Jukka Petäjä) jäi tuoreeltaan lukematta, mutta nyt homma on hoidettu.
Fiilikset jakautuvat yllättävästi. Toisaalta romaani on vetävä, älykäs ja hauska. Toisaalta minulla on vaikeuksia muistaa, mistä se kertoo. Ehkä romaani jäljittelee elämää: enhän minä muista edes sitä, mistä oma elämäni kertoo.
Romaani pyörittelee ajan kulumista ja ihmisistä musiikkibisneksessä. Ajallisesti tarina alkaa 70-luvun lopun San Franciscosta ja myöhäisteinien punk-kuvioista. Päätöskonsertti soi lähitulevaisuudessa, 2020-luvun New Yorkissa.
Teoksen jippo on räjäytetty rakenne. Mitään yhtenäistä juonta ei synny, vaan 13 luvussa päähenkilöt ja ajat hyppivät: sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä, näkökulmat täydentyvät. Henkilöiden suhdekartta muodostaa syherön; jokainen piste viittaa moneen muuhun.
Veikkaan, että juuri rakenne sai aikanaan kriitikot innostumaan. Ja onhan se kiva: homma ei junnaa, sattuu ja tapahtuu. Samalla mylly jauhaa sitä sun tätä. Pätkiä elämästä, muttei yhtään kokonaista.
Romaanin hauskin luku kertoo New Yorkin pr-kuningattaren alennustilasta. Pieleen menneet julkkisjuhlat tekivät hänestä freelancerin, joka joutuu kiillottamaan väliamerikkalaisen hylkiökenraalin julkikuvaa ja keksimään hänelle suhteen elokuvatähden kanssa.
Minulla on paha taipumus lukiessa miettiä, että mitäköhän se kirjoittaja varsinaisesti haluaa meille tässä kertoa. Nyt en oikein keksinyt.
Pelkäänpä, että tarinan opetus on, että aika muuttaa ihmistä ja murjoo unelmia.
Hups, kirjotin juuri urani banaaleimman virkkeen.
⭐⭐⭐⭐-
Kommentit
Lähetä kommentti