Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään

Kirjaraportti 234. Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (2026, Otava).

Kun kirjoittaa romaanin tunnetusta historian henkilöstä, ottaa riskin. Aihe saattaa viedä huomion, ja romaani jäädä vähemmälle. Liisa Louhelan biofiktio aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta (1905-1941) ilmestyi viime viikolla.

”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Näin lukee Pekurisen hautakivessä Malmilla. Louhela todistaa, että teksti on yhä totta - ja vahvistaa viestiä osaltaan.

Pekurinen oli 1920-30-luvuilla näkyvä rauhanliikkeen aktiivi ja Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä. 1930-luvulla hän vietti vuosia vankiloissa vakaumuksensa vuoksi.

Romaanissa Louhela kuljettaa nuoren Pekurisen Juvalta Kotkan kautta Helsinkiin, jossa hän tutustui pasifistiporukoihin. Aika kului kokouksissa, vaimo löytyi työväenopistolta. Helsingistä tie vei vankilaan. Jatkosodan ensimmäisenä talvena Pekurinen kuljetettiin vankilasta rintamalle Vienan Karjalaan teloitettavaksi. Ruma juttu.

Pekurisen elämästä ei kovaa faktaa ole paljoa säästynyt. Kuvittelulle olisi tilaa. Silti kirjailija fabuloi hyvin varovaisesti. Mikä sai Pekurisen päätymään pasifismiin? Miksi valitsi ehdottoman linjan? Tunnistiko hän roolinsa rauhanliikkeen propagandan välineenä? Kuinka hän pystyi jättämään perheensä?

Marttyyrikuoleman kokenut Pekurinen oli uskonnollinen mies, vaikka erosikin kirkosta. Romaanissa Pekurinen ei juuri epäillyt omia valintojaan. Kiirastulet ja Getsemanet jäivät käymättä. Verta ja lihaa kaipasin.

Teos alkaa ja päättyy Pekurisen 80 vuotta täyttäneen pojan haastattelulla. Tämä on romaanin hienoin kirjallinen oivallus. Poika näki isänsä valinnat enemmän huonojen olosuhteiden seurauksena kuin moraalisena ylivertaisuutena.

Arndt Pekurinen halusi noudattaa isoa periaatteellista näkyään. Poika ja muu perhe jäivät kakkoseksi. Rivien väleistä luin toiveen, että isä olisi voinut antaa vähän periksi yhteiskunnalle.

PS.
Erno Paasilinna kirjoitti 1998 reportaasikirjan Rohkeus - Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Sekin on yhä hyvä vaihtoehto, jos haluaa tutustua aina ajankohtaiseen aiheeseen. Tappaminenhan jatkuu.


 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Axel Åhman: Rääppöö - Saunavaltaistuin ja muita novelleja

Kuva
Kirjaraportti 228. Axel Åhman: Rääppöö - Saunavaltaistuin ja muita novelleja (2020, suom. Katariina Huttunen 2025, Kustantamo S&S). Uimahallin saunassa otetaan miehestä mittaa. Nuorukainen päätyy vahingossa löylynheittäjän paikalle ja päästää sisäisen miehensä irti. Saunavaltaistuin on paisuteltu, talvisotamainen sankaritarina. Päähenkilönä löylykauhaa heiluttelee ”likinäköinen ja hintelä kaksikymppinen, jolla on huonosti sheivatut pallit”. Hän ei varsinaisesti edes pidä löylyistä, mutta tosipaikan koittaessa ei väistä vartiopaikaltaan. Åhman kertoo 11 novellissa miehuuden mittareista. Sanotuista ja sanomattomista odotuksista siitä, kuinka miehen kuuluu toimia. Pohjanmaalla ne kuulemma ovat vielä jyrkempiä kuin jossain muualla. Monessa kertomuksessa näkökulma on nuoren pojan. Mopon osto, ensimmäiset kaljat, se kohta lapsuutta, jolloin prätkähiirillä leikkiminen muuttui noloksi. Näissä Åhman onnistuu parhaiten. Epävarmuus, peitelty tietämättömyys ja herkkyys välittyvät. Aikamiesten...
Lue koko teksti »

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Kuva
Kirjaraportti 230. Ian McEwan: Mitä voimme tietää (2025, suom. Jaakko Kankaanpää 2026, Otava). Nälkävuodet, Ranskan vallankumous ja kylmä sota. Sadan vuoden päästä nykyaika on unohtunut vastaavanlaiseksi kaukaiseksi historiaksi. Ian McEwanin romaanissa nykyaikaa katsotaan vuoden 2119 perspektiivistä.   Merenpinnan nousu on muuttanut Britannian harvaan asutuksi saaristoksi. Tulvat, rajoitetut ydinsodat ja tsunamit ovat harventaneet maailman väestön neljään miljardiin.   Kun edessä olevaa muutosta katsoo tästä hetkestä, se näyttää lohduttomalta. Historia katsoo taaksepäin. Miljardi kuollutta on kiinnostava murroskohta, ei itkua ja kärsimystä.   McEwan kirjoittaa dystopiascifiä, mutta mistä romaani oikeastaan kertoo. Historiankirjoituksesta ainakin. Jo nimessä kysytään, mitä voimme tietää.   Romaanin päähenkilö tutkii historiaa ja on erikoistunut 1990–2030-lukujen brittiläiseen kirjallisuuteen. Hän yrittää selvittää kuuluisan runoilijan ja tämän kunnianarvoisan muusan a...
Lue koko teksti »

Sivuhenkilö

Kuva
Kirjaraportti 83. Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018, Tammi). Tämä on aika häiritsevä romaani. Pitkälti kuitenkin hyvällä tavalla. Kerronta kulkee monotonisena, mutta kulkee, vaikka huumori kätkeytyy. Päällisin puolin kyse on hyväosaisen taiteilijan ulkopuolisesta ruikutuksesta elämän vaikeuksien edessä. Hän asuu Kaivopuistossa isänsä ostamassa kaksiossa, eikä saa oikein aikaiseksi. Ruoka on pikanuudelia ja asunnon kalustaminen ylivoimaista. Patriarkaatti painaa, ja homman kruunaa se, että Hesarin kriitikko on arvioinut esikoisromaanin väärin, niin väärin, että lattia meinaa murentua alta. Kyse on autofiktiosta, ja se ”murskakritiikki” on helppo googlata. Arvelen, että kontrasteja on kirjoitettaessa säädetty aika lailla tappiin. Tuntemuksia liioittelemalla syntyy kiinnostavampi tarina. Sivuhenkilö pyörii hyvin pitkälti sukupuolirooleissa. Mun oli pitkään vaikea tajuta, miten kukaan voi nähdä ja tyypittää asiat näin perinteisen mustavalkoisena. Sitten päättelin, että tällä on joku taiteel...
Lue koko teksti »