Kirjaraportti

Kirjaraportti 223. Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in (2022, Siltala). Yksinäinen tyttö leikki lapsena kivien kanssa. Geologihan siitä tuli isona. Kivet ovat helpompia kuin ihmiset. Drive-in kertoo Islantiin muuttaneen geologin aikuistumisesta. Elämä on jumissa, väikkäri toisessa. Hoitamatta jäänyt ero islantilaisesta teinirakkaudesta turmelee uudenkin yrityksen. Ei Ella pelkästään kivien perässä muuttanut. Isä meni kuolemaan vaikka sai uuden sydämen. Tai oikeastaan siksi. Komplikaatio, runoilijan kaunokirjallinen ratkaisu. Huotarinen on runoilija. Päähenkilö Ella taisi olla isän tyttö. Suhde isosiskoon ja äitiin on vaikeampi. Ella ei oikein kestä heidän soitteluaan ja viestittelyään kuolinpesän järjestelyistä – astioista tai huonekaluista, Mikkelin takana (!) sijaitsevan luomutilan myynnistä. ”Sinä se et tahdo ottaa mitään, ettet vain joudu menettämään mitään”, kuuluu ulkopuolinen analyysi. Eksoottinen Islanti kuplii ja myrskyää romaaniin oman sävynsä. Ja nimi tulee Ellan siskontyttäre...

Kirjaraportti 222. Don DeLillo: Hiljaisuus (2020, suom. Helene Bützov 2022, Tammi). Hämmentävä kirja. Olikohan se tarkoituskin? Kun kaikki teknologia yhtäkkiä sammuu - ruudut pimenevät, yhteydet katkeavat, lentokoneet tippuvat- jäljelle jää passiivinen epätietoisuus. Lähetys Superbowlista on käynnissä, peli juuri alkamassa. Tyhjän ruudun tuijotusta on vaikea lopettaa. En suunnittele lukemistani lainkaan. Varailen kirjoja, joista kuulen, tepastelen kirjaston hyllyjen välissä. Tämä DeLillon uran ehkä päättävä Hiljaisuus ei tainnut olla järkevin tapa aloittaa tutustumista ”suureen amerikkalaiseen kirjailijaan”. Hiljaisuus on pieni ja reikäinen, luonnosmainen. Pienoisromaani, venytetty novelli. Hiljaisuus kuvaa viittä ihmistä, jotka kokoontuivat tv:n ääreen katsomaan lähetystä. Yksi pariskunta tulee myöhässä. Heidän lentokoneensa teki pakkolaskun. Teoksessa ei ole varsinaista juonta, asiat eivät johda toisiin. Teknologian romahdus jää vaille syytä ja taustaa. DeLillo kuvaa ih...

Kirjaraportti 171. Karo Hämäläinen: Rikos ja rahastus - Suurimmat sijoitushuijaukset meillä ja maailmalla (2022, WSOY). Luin syksyllä Kari Haakanan kirjan suomalaisista pankkiryöstöistä. Karo Hämäläisen teos on periaatteessa sama, mutta satasten ja tonnien sijaan puhutaan miljoonista ja miljardeista. Yllättävän paljon samankaltaisuuksia kirjojen konnista löytyy. Barings-pankin kaataneen Nick Leesonin tai ranskalaispankille miljarditappiot aiheuttaneen Jérôme Kervielin vertaaminen suomalaiseen taparikolliseen voi tuntua hullulta, mutta elämänhallinnan ongelmat ja tyhmä riskinotto yhdistävät. Mukana on Enronia, OneCoinia, Bernard Madoffin pyramidia ja vastaavia. Itse hämmästelin eniten sitä, kuinka hataralla pohjalla jättimäisetkin kuprut voivat olla.  Valtaosa kymmenestä esitellystä tapauksesta oli sellaisia, joissa tekijän olisi pitänyt itsekin ymmärtää, että huonosti lopulta käy. Kunnollinen exit-strrategia oli vain kryptokuningatar Ruja Ignatovalla. Suomesta mukana ovat WinCapita...

Kirjaraportti 153. Julia Korkman: Muistin varassa – Oikeusprosessi ja totuus (2022, Kustantamo S&S). Kun Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh surmattiin 2003 NK:n tavaratalossa, poliisi tiedotti aluksi, että paossa oleva tekijä oli pukeutunut maastokuvioiseen armeijatakkiin. Teolla oli 29 silminnäkijää. Poliisin puhutuksessa monet heistä kertoivat yhdenpitävästi tämän yksityiskohdan. Valvontakameranauhoitukset osoittivat myöhemmin, että todellisuudessa miehen yllä oli harmaa huppari. Housut sentään olivat armeijamallia, vaikka vihreät. Yksi silminnäkijä oli kehittänyt mielessään kuvan maastotakista ja jakoi sitä totena muille samassa huoneessa kuulustelua odottaneille. Nämä sitten sujuvasti liittivät ”tiedon” erottamattomaksi osaksi omaa, autenttista silminnäkijän muistoaan ja poliisi uskoi. Korkman (s. 1977) on oikeuspsykologi ja tutkinut paljon silminnäkijätodistelun luotettavuutta. Ongelmia aiheuttavat muun muassa ihmisten rajallinen - pitäisikö sanoa surkea - kyky tehdä havaintoja ...

Kirjaraportti 119. Meg Mason: Murhe ja autuus (2020, suom. Maria Lyytinen 2022, Otava). Näppärä romaani nuoren naisen mielenterveysongelmista ja parisuhteesta vauraalla Suur-Lontoon alueella. Hauskasti ja imevästi kirjoitettu, mutta samalla niin ärsyttävä, että teki mieli jättää kesken. En ihan tunnistanut lajityyppiä. Ei tämä harlekiinia taida olla, mutta sellaisiakin piirteitä havaitsin. Ehkä eniten ärsytti ironinen nokkelointi, jolla minäkertoja väisteli tapahtumia.  Vähän vaikea romaania oli ottaa vakavasti sairauden kuvauksenakaan, kun päähenkilön keksitty sairaus nimettiin vain kahdella viivalla: ”- -”. Tämä oli siis tarina naisesta, jonka mielenterveys heittelehtii, eikä oikeaa diagnoosia löydy ja suhde lapsettomuuteen näyttää labiililta. Nainen alkaa käyttäytyä uhrina ja kohtelee sillä varjolla kaikkia huonosti. Lopuksi diagnoosi löytyy, mies jättää ja nainen joutuu kohtaamaan todellisen ongelmansa. Ärsyttävien asioiden listalle nostan vielä lammasmaisen hyveellisen miehen ...

Kirjaraportti 112. Mariana Enriques: Yö kuuluu meille (2019, suom. Sari Selander 2022, WSOY). Tarina käynnistyy lupaavasti. Nuori isä pakenee Buenos Airesista poikansa kanssa. Eletään 1980-luvun alkua, jolloin Argentiinaa hallitsi sotilasdiktatuuri. Isä on meedio, ja kultti haluaa pojasta isän työn jatkajan. Isä taas haluaa pelastaa pojan mielisairaalta kultilta, ja tästä syntyy jännite, jolle romaani perustuu. Kultti eli ”Kilta” on klassikkokamaa: hyperrikkaiden kansainvälinen liittouma, jossa etsitään ikuista elämää, tehdään ihmisuhreja, vieraillaan rinnakkaistodellisuudessa, kaapataan lapsia vankityrmiin ja plärätään Tarot-kortteja. Ei ihan Illuminati, mutta sinnepäin. Genre on minulle vieras, mutta mikäs siinä, kyllä tällaistakin lukisi. Omaan makuuni kokonaisuus oli kuitenkin aika puuduttava. 650 sivussa oli puolet liikaa - lukeminen meni paarustamiseksi. Mukana oli irrallisen tuntuisia jaksoja, esimerkiksi perusteellista mehustelua meedion vaimon opiskeluvuosilta 70-luvun poreile...

Kirjaraportti 91. Elizabeth Strout: Voi William! (2021, suom. 2022 Kristiina Rikman, Tammi). Lucy Barton ratsastaa jälleen. Kolmas osa oli taas erilainen kuin kaksi aiempaa. Tykkäsin tästäkin. Mukana oli yllätyskäänteitä ja paikalleen loksahtelevia osasia kuin John Irvingillä ikään. Menestyskirjailija Barton kertoo romaanissa ensimmäisestä miehestään Williamista, jonka aikoja sitten jätti. Nyt vanhuuden kynnyksellä oli sopiva hetki muistella liittoa, miestä ja itseään. Lämpimässä hengessä liikutaan juuria etsimässä, ja lukijan annetaan jopa odottaa, että vanha suola saattaisi janottaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin äitisuhdetta ja perhettä, toisessa laajemmin lapsuuden yhteisöä ja sosiaalista asetelmaa. Kolmosessa palastellaan avioliittoa. Sillä tavalla Strout on johdonmukainen, että parisuhteen analyysissäkin lähtökohdat — lapsuus, luokka, rakastettiinko — ratkaisevat. Sieltä tulevat odotukset ja myös kyvyt. Voi Williamin kertojaratkaisu oli huippu, näennäisen poukkoileva tätikerto...

Kirjaraportti 78. Annie Ernaux: Äidistä. Isästä (1983, 1987, suom. Lotta Toivanen 2022, Gummerus). Vuoden ensimmäinen kirja, oikeastaan kaksi. Ernaux kirjoitti ensin isästään, muutamaa vuotta myöhemmin äidistään, alkaen kuolemasta. Suomeksi nämä ilmestyivät yhtenä niteenä, pitkällä viipeellä melkein 40 vuotta myöhemmin, Nobelin innostamana. Ei varsinaisesti romaaneita, ei varsinaisesti elämäkertoja, mutta vähän sinnepäin sosiologisella otteella. Yhteensä reilut 150 sivua helppoa tekstiä. Sitä on suomalaisena vaikea tajuta, kuinka tiukka luokkayhteiskunta Ranska on tai on ainakin ollut. Se näkyy mm. puhutussa kielessä, siinä mitä luetaan, mitä ja miten syödään, miten pukeudutaan. Ei taida olla sattuma, että luokkamakua teoriaksi vääntänyt Pierre Bourdieu on ranskalainen. Ernaux’n vanhemmat ovat lähtöisin alaluokasta. Ernaux pui heidän nousuaan maalaistollukoista kaupungin pienyrittäjiksi. Kun tytär kävi kouluja, hän kipusi ylöspäin elämään, jota vanhemmat eivät voineet ymmärtää. Molemmi...

Kirjaraportti 65. Joni Skiftesvik: Bestseller jouluksi (2022, WSOY). Vanha kirjailija muistelee lisää. Armeijasta päässyt nuori toimittaja etsii asuntoa, vaihtaa autoa ja kirjoittaa Kekkoselle. Toimittajana oli kiinnostavaa lukea 70-luvun alun toimittamisesta. Aika paljon samaahan hommassa on säilynyt, vaikka missään Suomen maakuntakaupungissa lehdistön kirjo ei enää yllä silloisen Oulun tasolle. Helppo tämä oli hotkaista, mutta ei jättänyt isompaa makua suuhun. Ehkä kiinnostavimmat jutut on jo kerrottu, eikä tarinoissa siteenä kulkenut partisaaninainen riittänyt jännitteeksi. Saattaa olla, että vika löytyy lukijassa, mutta aiemmat muistelmat - Valkoinen Toyota ja Finlandia City - muistan mehukkaampana tavarana. **

Kirjaraportti 53. Kerstin Ekman: Suden jälki (2021, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2022, Tammi). Ruotsista tulee monenlaista hyvää. Asioita tunteville esim. tämän Ekmanin laatu ei liene yllätys. Minulle ei edes nimi ollut tuttu. Ekmanilla oli yli 60 vuoden ura takanaan. Suden jälki oli 88-vuotiaalta jäähdyttelijältä varsin kova suoritus. Jos hän nyt edes jäähdyttelee.  Kirja kertoo vanhenemisesta. 70-vuotias metsästäjä ja metsänhoitaja kärsii sydänvaivoista. Enää hän ei kelpaa metsälle miesporukkaan. Eikä huvitakaan. Angina pectoris on paha juttu, mutta ikävämpää on huomata edistäneensä koko elämänsä vääriä asioita: tehometsätaloutta ja eläinten tappamista. Kun Lasihotellissa esiteltiin laajoja kaaria ja kuvia, tässä esitellään lähinnä pieniä ja suppeita. Uffe kertoo itsestään. Samalla myös viisaasta vaimostaan. Koska Uffe ei ole moderni mies, hän paljastaa sisimpänsä mutkan kautta puhumalla esimerkiksi villieläimistä, metsästyskoirista, kirjoista ja Ingan kaardemummapullista - sekä...

Kirjaraportti 49. Emily St. John Mandel: Asema 11 (2014, suom. Aleksi Milonoff 2022, Tammi). Parin viime päivän aikana jokainen kuulemani flunssan oire on viitannut georgiantautiin ja nopeaan kuolemaan. Jos maapallon ihmisistä 99 prosenttia kuolee muutamassa päivässä, niin virusta voinee kutsua ärhäkäksi. Asema 11 kertoo tuhon jälkeisestä maailmasta. Internet ei toimi, sähkö ei valaise, hammaslääkäriin ei pääse, ruoka pitää metsästää, koneet eivät lennä ja polttomoottori ei kuljeta. Lähtökohtiin nähden tarina on yllättävän lohdullinen. Taide esimerkiksi auttaa myös maailmanlopun jälkeen. Päähenkilö kulkee Kiertävän sinfoniaorkesterin karavaanissa kylästä toiseen esittämässä Shakespearia. Tykkäsin eleettömästä tavasta, jolla Mandel kuvasi katastrofin ja ihmisten reaktiot. Väkeä ja juonikudelmaa oli kyl jopa tarpeettoman paljon. Mutta juoni veti. ****

Kirjaraportti 46. Maylis de Kerangal: Sillan synty (2010, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen 2022, Siltala). Täytyy arvostaa kokonaisvaltaista, lähes jumalallista lähestymistapaa. Romaanissa kuvataan, kuinka Kalifornian sisämaahan, Cocan kaupunkiin rakennetaan jättiläismäinen riippusilta betonista ja teräksestä monikansallisena KVR-urakkana. Tykkäsin yllättävästä, episodimaisesta lähestymistavasta. Tykkäsin myös kielestä. Pitkiä pulppuilevia virkkeitä, jotka poukkoilivat yllättävästi nykyhetkestä tulevaan tai lapsuuden traumoihin tai teknisiin yksityiskohtiin. Toisaalta, kun romaanissa oli suuri joukko keskushahmoja, kenenkään elämään ei päästy kovin syvälle. Se vähän häiritsi. Tuli fiilis, että kourassa olisikin käsikirjoitusrunko jollekin pitkälle HBO:n draamasarjalle. Paljon oli loistavia hahmoja kierosta pormestarista siltainsinööri Jaatisen ranskalaisversioon, mutta suuri osa jäi ranskalaisiksi viivoiksi, mikä tuntui lähes haaskuulta. Silta sentään valmistui ajallaan, mikä on tärk...

Kirjaraportti #42. Satu Rämö: Hildur (2022, WSOY). Odottelin pari kuukautta kirjaston varausjonossa ja etenin sijalle 57. Sitten löysin palautettujen hyllystä tämän pikalainana ja kiilasin ohi. On tämä siis yhä aika haluttua tavaraa. Odotukset leijuivat kaiken media- ja somepöhinän jälkeen aika korkealla. Siksikö lie Hildur jätti pikkaisen valjun kuvan. Juoni toki loikkii eteenpäin kuin vesiskootteri ja taustalla eksoottinen Islanti ja mukana kulmikkaita henkilöhahmoja ja mitä kaikkea. Jostain luin, että Rämö olisi Excelissä tehnyt taulukon, jonka mukaan juonenkäänteet tehokkaasti polveilevat. Onhan tarina totisesti taiten rakennettu! Samalla vähän tuntuu kuin Excelin kulmat pilkistelisivät.  Tämä tietty synteettisyys ilmenee esimerkiksi niin, että romaani maistuu tv-sarjalta. Sehän ei sinällään ole synti mutta minua silti häiritsi. Jo lukiessa mietin, kuinka hyvältä näyttäisi Hildur surffaamassa alkutunnarissa, ja Jacobin kutominenkin haisee valmiilta Netflixiltä. Henkilöitä kiusa...

Kirjaraportti #33. Riikka Pulkkinen: Lumo (2022, Otava). Tämä Lumo on aluksi aika ärsyttävä, kikkailee romaanillisuudellaan. Esimerkki: Tuskin Pulkkinen vahingossa käyttäisi sen kaltaista sanaa kuin ”sokerileipuri”. Kirjan todellisuudessa se muka on relevantti yleiskielen sana! Muutenkin romaanin maailma leijuu hassusti irti ajasta ja paikasta, vaikka näennäisesti kaikki tapahtuu 2020-luvun Helsingissä. Sama epätodellisuuden tuntu koskee päähenkilöitäkin: kovin älyllisiä ja kypsiä koululaisia, mutta himottomia ja tuskattomia. Tällaista romaania kutsutaan ilmeisesti metafiktioksi. On monta keskushenkilöä ja näkökulmaa. Päälle vielä ”videot” ja ”poliisitutkintaraportit” (jotka tosin näyttävät siltä kuin ne olisi tehty Ankkalinnan poliisilaitoksella). Juonellisesti tässä oli kyse 17-vuotiaan äkillisesti kuolleen supertytön kuolinsyyn selvittämisestä. Päällimmäiseksi tästä minulle jäi silti tarinallisuuden ja totuudellisuuden tutkiskelu ja ihmisten monet roolit. Vanha kaava oli, että tarin...

Kirjaraportti #30.  Mohamed Mbougar Sarr:  Miesten syvimmät salaisuudet (2021, suom. Marja Luoma ja Sampsa Peltonen 2022, Gummerus). Ranskassa asuva senegalilaiskirjailija kirjoittaa Ranskassa asuvasta senegalilaiskirjailijasta, joka selvittää, minne katosi Ranskaan muuttanut senegalilaiskirjailija T. C. Elimane kohuromaaninsa jälkeen 1938. Aika kirjallista kirjallisuutta siis. Viisi huomiota: 1. Afrikka on minulle tuntematon manner, enkä ole juurikaan lukenut afrikkalaista kirjallisuutta. Oliko tämä afrikkalaista kirjallisuutta? En tiedä. 2. Kirjan keskeinen teema taisi olla juuri tämän pähkäily. Jos Ranskassa opiskellut senegalilainen kirjoittaa ranskaksi ja päätyy osaksi ranskalaista kirjallisuuskeskustelua, kuinka korkea kolonialismin muoto se onkaan? 3. Toimittajaa minussa ärsyttää rakenne, jossa lukijan pitää pinnistellä ymmärtääkseen, kuka monista kertojista on äänessä. Tämä oli muutenkin riittävän vaikea. 4. Kiitokset kuitenkin vetävästä juonesta. Arvoitus toimii aina....

Kirjaraportti #26. Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2021, suom. Lotta Toivanen 2022, Tammi). Hups, olin vahingossa ajankohtainen. Luin eilen Louisia. Tänään hän esiintyy Helsinki Litissä. Naisen taistelut jne. kertoo kirjailijan suhteesta äitiinsä. En oikein tiedä, onko tämä romaani vai mikä. Sata sivua ja omaelämäkerrallinen. Eräänlaista sosiologista kuvausta pojan luokkahypystä köyhästä syrjä-Ranskan perheestä Pariisin intellektuelliksi. Herra Louis on vasta kolmikymppinen ja kirjoittanut nyt viisi romaania elämästään. En ihmettele, että hänestä on tullut sensaatio ja ihmettelyn aihe. Nuori, lahjakas, koulutettu, homoseksuaali ja kuvaa valkoista köyhällistöä armottomasti. Ihan kaikki ei ole Ranskassakaan hienoa. ****  

Kirjaraportti #23. Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (2020, suom. Outi Menna 2022, Tammi). Tämä riemu loppui! Kuvataiteilija-kotiavustaja Jana Kiposta kertovan trilogian viimeinen osa päättyi jonkinlaiseen toiveikkaaseen elämän taitekohtaan, Kippo kertoi menevänsä kotiin.  Etukäteen vähän pelkäsin, että noinkohan juna jaksaa kahden vauhdikkaan pikataipaleen jälkeen vielä kunnialla pääteasemalle, mutta hyvin rullasi ja hommaan tuli jopa ihan uudenlaisia, pastellisempia sävyjä. Vanhat teemat - eli ruumiit, insesti ja vaikeat isäsuhteet - toki edelleen pääosassa. ****+  

Kirjaraportti #19. Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (2019, suom. Outi Menna 2022, Tammi). Jana Kipon kummitusjuna kolistelee toisen osuutensa. Matka päättyy ilmalentoon. Klassinen ”Mustanaamio tippui lentokoneesta, mitenköhän sille käy?” -lopetus. Nyt perataan äidin puolen suvun synkkiä salaisuuksia. Uskonlahko yrittää viedä veljen, eikä se tietenkään sovi. Smirnoff ei varsinaisesti ole mikään humoristi. Hän vain tarjoilee hirveydet sillä tavalla toteavasti, että kepeys voittaa ahdistuksen. Vien jatko-osalta yhden tähden pois, kun nuijalla päähän -efekti ei tunnu yhtä rajuna kuin ekalla kierroksella. ****  

Kirjaraportti #15. Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (2022, WSOY).  Ylisukupolvista puhekyvyttömyyttä, joka pilaa naisetkin. Tajusin noin sivulla 50, että tämä on ns. autofiktiota ja että olen joskus lukenut siitä kuolleesta taiteilijaisästä, jonka itsemurhaa tässä perataan. Minäkertoja puhuu kuolleelle. Aluksi se kuulosti tehokkaalta. Lopuksi tylsältä. Mutta joo: ihan kiinnostavaa luettavaa, vaikka hankala muoto. Ei toimi kunnolla romaanina, eikä kuitenkaan ole faktaa. ***

Kirjaraportti #10. Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme (WSOY, 2022).  Viestintäkonsultti kirjoitti romaanin yritysviestinnästä ja sen laskelmoiduista tarinoista. Näköjään kyynistyminen vaivaa muitakin kuin toimittajia. Jukka Hakala (jonka muistan 30 vuoden takaa HY:n viestinnän laitokselta) ei nimittäin piirtänyt kovin ylevää kuvaa. Asiantuntevia ja teräviä havaintoja ”luovan luokan” työelämästä kyllä. itse poistuin yritysviestinnän parista kesällä 2000 ja tämän luettuani onnittelen itseäni. Koska kyse oli romaanista, mukana oli myös parisuhdehuolia, kevyttä seksiä sekä isä- ja äitisuhteiden ruotimista. Sujuvaa mutta ei kovin verevää näiltä osin. ***