Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Kirjaraportti 67. Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (2023, WSOY).

Tämä vei nopeasti mukanaan. Ihmisissä näkyi kiinnostavia rosoja ja tarinan imu veti.

Romaanin perhe lähtee Ylä-Karjalan pientilalta ”Jöötteporriin” 1975. Tuohon aikaan moni lähti, Volvon tehtaille tai muualle. Teini-ikäinen tytär hyppäsi täysillä ruotsalaisuuteen. Vanhempi veli taas jäi seuraavana kesänä lomareissulta kotitilalle elämään pienempää elämää.

Kaksi erilaista valintaa. Niiden kautta Lintunen pyörittelee perhettä, juurien merkitystä, kotiutumista ja kodittomuutta - ja kieltä, erityisesti murretta.

Sivuhahmona mukana pyörähti (oikea, edesmennyt) kirjailija Matti Pulkkinen, jonka kautta Lintunen pääsi hehkuttamaan ”kehitysalueen” arvoa. Kun mukana oli vielä Hassisen konetta hippasen asetelmallisesti todistelemassa vaaramaisemien kulttuurista alkuvoimaa, vähän tästä aistin suoranaista tendenssikirjallisuuden tuoksua.

Tämän toki sallin. Syrjä-Suomen ja maalaisjunttien arvostusta sopii vielä vähän nostaa.

Siihen nähden, että aiheessa ja teemoissa on tuntuvasti yhteiskunnallista ongelmaa ja murroskohtaa, romaani pysyttelee sävyiltään ja kieleltään varsin valoisana. Itse asiassa kieli helskyttelee jopa runollisissa sfääreissä välillä, kun pihapuun peipponen alkaa vierittää nokastaan pieniä, kirkkaita sävelhelmiä, jotka kierivät oksaa pitkin ikkunalaudalle ja vinttikamariin.

Luin kesemmällä Lintusen esikoisen 20 vuoden takaa. Aika paljon yhtäläisyyksiä teemoissa ja tapahtumapaikoissa: juuret Nurmeksen metsissä eivät jättäneet rauhaan.

****