Kirjaraportti

Kirjaraportti 88. Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio - Sopimaton (2023, WSOY). Massiiviset 950 sivua, muttei silti raskas. Teksti on rakennettu lyhyistä, jopa vain sivun mittaisista jaksoista. Lisäksi koko ajan sattui ja tapahtui. Ilokseen tätä luki. Jo aika pian ilmenee, että Saisio on poikkeusyksilö. Laajan, korkeatasoisen romaanituotannon lisäksi hän on ehtinyt näytellä, laulaa, kirjoittaa näytelmiä, ohjata ja opettaa Teatterikorkeakoulussa. Ja näköjään myös notkua ravintoloissa ja kärsiä krapuloita. Luonnettakin tuntuu piisaavan. Elämäkerrat ovat tyypillisesti tietokirjoja. Onko tämä? Sopimaton on kirjoitettu ikään kuin kirjeen muotoon, osoitettu Saisiolle, jota Junkkaala puhuttelee sinä-muodossa. Myös kieli on kaunokirjallista. Junkkaala suodattaa ja tulkitsee ja on itsekin yksi teoksen hahmoista. Teos perustuu laajaan haastattelumateriaaliin ja muihinkin, kirjallisiin lähteisiin. Lukiessa selviää, ettei kaikkeen Saision elämästään kertomaan voi kuitenkaan suhtautua faktana. Saisio on...

Kirjaraportti 87. Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (1993, suom. Olli Suominen 1994, Tammi). Tämä on klassikko. Sain silti luettua loppuun. Ruotsin tuntureilla kaksi nuorta tapetaan raa’asti telttaansa, eikä tekijä selviä. Epäilyjä on ja syyllisyyttäkin monenlaista. Verityö ja puolet romaanista ajoittuvat 1970-luvulle. Toinen puoli hyppää 1990-luvulle, jossa tappajan näköinen mies ilmestyy taas kulmille, mikä johtaa uuteen verityöhön. Ekman aloitti rikoskirjailijana, mutta lipsui siitä laajempiin kudelmiin viimeistään tämän myötä. Kiinnostavammat asiat liittyvät kylän ihmisten ja perheiden sosiaalisiin kuvioihin. Mukana on myös luontosuhdetta, saamelaisten asemaa, muistamisen logiikkaa, pikkumystiikkaa ja mitä kaikkea onkaan. Meinasin uuvahtaa. Melkein 600-sivuisesta eepoksesta olisi joutanut karsia parisataa sivua jäkälien kuvailua, koivunrunkoja ja järven takana tummana lymyäviä tuntureita. Etenkin romaanin alkupuoli oli vähän raskas ja joka suuntaan löllyvä. Ihmisiä ja paikkoja ...

Kirjaraportti 86. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (1981, suom. Seppo Lahtinen 2015, Sammakko). Nimi on hitusen hempeämpi kuin sisältö. Novellikokoelma kertoo kyllä rakkaudesta, mutta usein siitä vaiheesta, kun rakkaus on lopussa. Mukana on 17 tarinaa, vaikka ei näitä välttämättä oikein tarinoiksi voi sanoa. Puuttuu alkuja, keskikohtia ja loppuja. Jos sanon, että pelkkää keskikohtaa, voi syntyä perusteettomasti negatiivinen kuva. Semmoinenkin epäilys tuli mieleen, että Carver tarkoituksella kiertelee asioiden vieressä. Lukija joutuu itse kuvittelemaan. Mitä siellä pihalla olikaan tapahtunut sen jälkeen, kun tanssit oli tanssittu? Yhdessä jutussa vaimo pisti juopottelevan miehen pihalle, kun oli jo liian kauan tätä katsellut. Ukko pakkasi tavarat matkalaukkuun ja pysähtyi ovelle sanomaan vaimolle ja tyttärelle vielä yhden asian ennen kuin katoaa loppuiäksi. Ei sitten kuitenkaan saanut päähänsä, mitä olisi sanonut. Sellaisia stooreja. Vähän outoja. Jonkin verran juod...

Kirjaraportti 85. Johanna Aatsalo: Paljastus - Tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa (2024, WSOY). Yritän vältellä kirjojen ostamista. Tämä piti ostaa ja lukea samoilla silmillä. Oli hyvin käytettyä aikaa. En oikein muista, mitä tuoreeltaan STT:n doping-uutisesta ajattelin 1998. Nyt luettuna uutisen vastaanotto silloin tuntuu tapahtuneen kuin toisessa maailmassa. Eri aikakaudesta kertoo sekin, että kilpahiihdon liepeillä liikkui ihan eri kaliiperin ukkeleita kuin nykyään, ex-pääministeristä Suomen Pankin johtajaan. Johanna Aatsaloon, kolmekymppiseen urheilutoimittajaan, yhden uutisen kirjoittaminen löi pysyvän leiman. Yllättävän moni yli 50-vuotias muistaa vieläkin hänen nimensä. Kirjasta voi lukea, ettei toistakymmentä vuotta eri oikeusasteissa ja -prosesseissa pyörinyt juttu ollut ihan kevyt kokemus. Kollegoiden tuesta ei synny kovin kaunista kuvaa. Ja hänhän vain teki hommansa. Sai vihiä uutisesta, etsi lähteitä ja lisätietoa, tarkasti faktoja, piti esimie...

Kirjaraportti 84. Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää (1997, suom. Liisa Ryömä 1999, Tammi). Tapahtuu Portugalissa joskus neilikkavallankumouksen jälkeen. Pää leikataan, ruumis viedään mustalaisleirin taakse pöpelikköön. Tabucchi on kirjallisuuden professori. Selittäisikö se, että tämän romaanin perimmäiset motiivit menivät ihan yli hilseen. Nuori toimittaja tulee Lissabonista asti Portoon selvittämään, mistä on kyse. Ja selviäähän se. Ei tämä silti mikään dekkari tai trilleri ole. Eikä kuvaus tutkivasta journalismista Tieto tuodaan toimittajan eteen kuin lautasella. Syylliset tiedetään, vain rangaistus on arvoitus. Päähenkilö opiskelee kirjallisuutta ja haluaisi tehdä tutkielman portugalilaisesta neorealismista. Kirjotteleepa kuitenkin skandaalilehteen kansaan meneviä kuvauksia pöyristyttävistä rikoksista. Toimittaja sotkeutuu myös oikeudenkäyntiin. Romaanin toiseksi päähenkilöksi nousee eksentrinen puolustusasianajaja, jonka kanssa toimittaja puhuu kirjallisuudesta ja...