Pirkko Saisio - Sopimaton

Kirjaraportti 88. Heidi Junkkaala: Pirkko Saisio - Sopimaton (2023, WSOY).

Massiiviset 950 sivua, muttei silti raskas. Teksti on rakennettu lyhyistä, jopa vain sivun mittaisista jaksoista. Lisäksi koko ajan sattui ja tapahtui. Ilokseen tätä luki.

Jo aika pian ilmenee, että Saisio on poikkeusyksilö. Laajan, korkeatasoisen romaanituotannon lisäksi hän on ehtinyt näytellä, laulaa, kirjoittaa näytelmiä, ohjata ja opettaa Teatterikorkeakoulussa. Ja näköjään myös notkua ravintoloissa ja kärsiä krapuloita. Luonnettakin tuntuu piisaavan.

Elämäkerrat ovat tyypillisesti tietokirjoja. Onko tämä? Sopimaton on kirjoitettu ikään kuin kirjeen muotoon, osoitettu Saisiolle, jota Junkkaala puhuttelee sinä-muodossa. Myös kieli on kaunokirjallista. Junkkaala suodattaa ja tulkitsee ja on itsekin yksi teoksen hahmoista.

Teos perustuu laajaan haastattelumateriaaliin ja muihinkin, kirjallisiin lähteisiin. Lukiessa selviää, ettei kaikkeen Saision elämästään kertomaan voi kuitenkaan suhtautua faktana. Saisio on dramaturgi, joka rakastaa tarinoita. Hyvä tarina on tärkeämpi kuin faktojen tarkkuus.

Sopimattoman yksi keskeinen teema onkin tarinoiden ja totuuksien purkaminen, muistamisen subjektiivisuus.

Junkkaala on Saision entinen oppilas. Väistämättä tuli mieleen, että tässä kirjoitetaan yhdenlaista Junkkaalan evankeliumia mestaristaan. Mikäs siinä. Ei se lopulta minua häirinnyt, eikä Junkkaala sitä tainnut edes yrittää kätkeä.

En tunne Saision tuotantoa mitenkään syvemmin. Vuosituhannen vaihteen tienoilla tykästyin hänen trilogiaansa. Uudempaa olen yritellyt, mutta on jäänyt kesken. Pitääpä yritellä lisää.

****+