Kirjaraportti

Kirjaraportti 92. Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998, WSOY). Saision elämäkerran innoittamana luin tämän, uusintana reilun 20 vuoden takaa. Omaelämäkerrallisen trilogian kaikki osat olivat aikanaan Finlandia-ehdokkaina, ja viimeinen sen voittikin 2003. Koko trilogia on kirjoitettu hauskalla aikatasoista toiseen nopeasti hyppelehtivällä tajunnanvirtastyylillä. Ei ihan helpoin lukijalle aina, sarjan loppua kohden toimii yhä paremmin. Onko lie aika kuluttanut vai lukija muuttunut, mutta vähän pettymykseltä tämä PYJ nyt tuntui. Paikoitellen tämä on huikeaa lapsuuden kuvailua, mutta kokonaisuus ei oikein kulkenut, ihan piti tankkaamalla tankata välillä. Etenkin unien pyörittelyjä tuntui olevan loputtomasti, ja harvoinpa ylipäänsä unista kannattaisi muille kertoa. ***-

Kirjaraportti 91. Elizabeth Strout: Voi William! (2021, suom. 2022 Kristiina Rikman, Tammi). Lucy Barton ratsastaa jälleen. Kolmas osa oli taas erilainen kuin kaksi aiempaa. Tykkäsin tästäkin. Mukana oli yllätyskäänteitä ja paikalleen loksahtelevia osasia kuin John Irvingillä ikään. Menestyskirjailija Barton kertoo romaanissa ensimmäisestä miehestään Williamista, jonka aikoja sitten jätti. Nyt vanhuuden kynnyksellä oli sopiva hetki muistella liittoa, miestä ja itseään. Lämpimässä hengessä liikutaan juuria etsimässä, ja lukijan annetaan jopa odottaa, että vanha suola saattaisi janottaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin äitisuhdetta ja perhettä, toisessa laajemmin lapsuuden yhteisöä ja sosiaalista asetelmaa. Kolmosessa palastellaan avioliittoa. Sillä tavalla Strout on johdonmukainen, että parisuhteen analyysissäkin lähtökohdat — lapsuus, luokka, rakastettiinko — ratkaisevat. Sieltä tulevat odotukset ja myös kyvyt. Voi Williamin kertojaratkaisu oli huippu, näennäisen poukkoileva tätikerto...

Kirjaraportti 90. Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna (2022, suom. Taina Helkamo 2023, Gummerus). Tämä on voittanut suuressa maailmassa vaikka mitä tunnustuksia, ja onhan tässä puolensa. Esim. imaisi kyytiin heti alkusivuilta ja sisältää monenlaisia hurmaavuuksia sekä tarkasti mietityn rakenteen. Romaani kertoo kahdesta nerokkaasta pelisuunnittelijasta, tytöstä ja pojasta, jotka luovat 90-luvulla uraa Yhdysvalloissa. Ytimessä on ihmissuhde, joka muistuttaa rakkautta, mutta keskittyy luomiseen ja työhön, ja jonka ongelmat muistuttavat ihan tavallisen rakkaustarinan ongelmia. Tykkäsin siitä, miten tarina pohjustettiin lapsuudesta, tutustumisesta ja Donkey Kongista itärannikon huippuyliopistoihin. Loppupuoli oli jotenkin ulkokohtainen. Kaikenlaista tapahtui, mutta se ei jaksanut liikuttaa. Päähenkilöt jäivät etäisiksi. Ikäviä tyyppejä. Sitä täytyy muuten vielä erikseen ihmetellä, miksi amerikkalaisessa laaturomaanissa pitää aina viittailla Shakespeareen, Kafkaan tai vähintään ...

Kirjaraportti 89. Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (2019, Siltala). Tytön loma kävi tylsäksi, joten hän haastatteli minua. Kysyi lempiväriä ja mitä kaikkea. Yksi kysymys oli, mikä on mieleenpainuvin lukemani kirja. Vastasin pikaistuksissani tämän haukikirjan, ja piti sitten lukea uudestaan, jotta muistaisin, miksi tarkalleen romaani jäi mieleen. Toinenkin lukukerta oli nautinto. Onhan tämä myyttimaailman vieminen Itä-Lapin maaseudulle mainoslippisten, sääskisoiden ja kumisaappaiden maailmaan konkreettisena totena jotenkin hillitöntä. Hauki kuljettaa viestiä elävien maailmasta kuolleiden maailmaan. Jurottava näkki heittäytyy hankalaksi, eikä päähenkilö saa kirousta purettua. Tiiviissä paketissa yhdistyy monenlaista: on toimintaseikkailu, taustalla onneton rakkaus, lisänä luontokuvausta, murteita, aluepolitiikkaa, ympäristöpolitiikkaa, myyttejä sekä tv:n maalaiskomediaa. Ja koko homma vielä kirjoitettu tarkasti, hauskasti ja kulkevasti. Kävin reilut kymmenen vuotta sitten syömässä r...