Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde

Kirjaraportti 95. Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886, suom. Ruth Wathén 1945, Lehtipaino).

Kaivelin omaa kirjahyllyä ja tämmöinen sieltä osui kouraan. 150 väljästi painettua sivua brittiläistä kauhuklassikkoa.

Moni tietää tarinan, mutta harva lienee lukenut. ”Oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde.” Parhaiten nyky-Suomi tunnistaa parivaljakon Freemanin kappaleesta.

Kunnianarvoisa tohtori Jekyll on huomannut, että hänessä on jalojen ominaisuuksien lisäksi pimeitä viettejä, joita hänen on asiallisessa arjessaan vaikea toteuttaa. Lääkärismiehenä hän onnistuu kehittämään mikstuuran, jolla saa erotettua ihmisen kaksi puolta myös fyysisesti eri vartaloihin. Eli troppi huiviin ja komea, tahdikas tohtori muuttuu epämuodostuneeksi Hydeksi, joka elostelee Lontoon sumussa.

Huonosti siinä tietysti käy. Jekyll alkaa pian vaihtua Hydeksi ilman lääkitystäkin.

Luulin, että olen lukenut romaanin aikaisemminkin, ja ihmettelin, kuinka tarina tuntuu kuivakammalta kuin olin muistanut. Stevenson ei nimittäin lainkaan kuvaile niitä iljettäviä viettitoimintoja, joita päähenkilö Hydenä toteuttaa. No enhän minä ollut juuri tätä lukenut, vaan modernimman sarjakuvaversion, jossa kerrottiin sekin, mistä Stevenson – viktoriaanisen Britannian gentlemanni – ei tohtinut kirjoittaa.

Mitä teoksesta pitäisi olla mieltä? Ensinnäkin onhan kyse kovan luokan klassikosta ja syystäkin. 140 vuotta sitten oli hieno oivallus personoida ihmisen eri puolet tällä tavalla kilpaileviin ruumiisiin. Toisaalta tekstinä Jekyll & Hyde on kovinkin vanhahtava. Ja kun teemaa on myöhemmin varioitu paljon, niin melkeinpä kannattaa käyttää aikaansa mieluummin niiden evoluutioversioiden parissa. Tosin äkkiä alkuperäisenkin lukaisee.

Stevensonista vielä sen verran, että ukkeli kirjoitti toisenkin klassikon, eli poikien merirosvoseikkailun Aarresaari.

***