Kirjaraportti

Kirjaraportti 110. Saara Turunen: Hyeenan päivät (2024, Tammi). Tämä oli minulle jo kolmas Turunen muutaman kuukauden aikana. Näissä on jotain kiinnostavaa, samaan aikaa toki ärsyttävääkin. Hyeenan päivät oli kolmikosta jollain tapaa onnistunein ja valmein. Ei tullut missään kohtaa olo, että jumahdetaan paikalleen. Huumori on matkan varrella muuttunut piilevämmäksi, lakoniseksi. Turusen erityiskyky on arjen banalisointi. Hän on käänteinen Instagram. Turunen kertoo minämuodossa itsensä näköisestä taiteilijasta, ja Hyeenan päivissä taiteilija haluaa lapsen. Nelikymppisyys häämöttää, kello tikittää, eivätkä hedelmällisyyshoidotkaan auta. Korona sulkee Suomen. Miehen luokse Espanjaan on vaikea päästä. Turunen kirjoittaa itsestään rasittavan hahmon, jolle kaikki on vaikeaa. Lapsen hankkiminen on tässä mielessä täydellinen aihe, kun siihen liittyy niin paljon ehdottomia periaatteita.  Päähenkilö on lykännyt lastenhankintaa. Äitiys on näyttäytynyt suona, jonne ihmiset uppoavat ja jossa mu...

Kirjaraportti 109. Sanna Hirvonen: Margit (2024, Kustantamo S&S). Margit on kolmen naisen triangelidraama kasarilta ja ysäriltä, sujuvasti kirjoitettu, nopealukuinen rakkausromaani. 300 sivua vilahti päivässä. Ei tarvinnut tankata, jumittaa tai haukotella. Romaani koostui lyhyistä luvuista, joissa kerrotaan  vuorotellen kahden naisen suhteesta nimihenkilöön. Margit itse kuoli heti aluksi.  Kirja alkoi juppivuodesta 1986 ja päättyi vuoteen 2000. Yksi päähenkilöistä pääsi nuorena tyttönä mainostoimiston copyksi ja mukaan liitoon, joka rysähti sitten 90-luvun lamaan. Nostalgia on in ja pop, mutta ajankuva jäi minusta aika ohkaiseksi: en mitenkään imeytynyt tai uppoutunut mukaan. Suhteiden kuvaamisessa Margit onnistui paremmin. Etenkin nämä molemmat rakastumiset olivat todentuntuisia. Miksei myös se leipiintyminen ja kyllästyminen joka suhteen turmeli.  Margitin rakkauksia yhdistää fiksaatiot, joiden kautta heitä kuvataan. Toinen saa väristyksiä vaakunoista, etenkin niide...

Kirjaraportti 108. Jukka Viikilä: Hiekkalinnat - Erittelyjä rakkausromaania varten (2024, Otava). Tämä ei ole rakkausromaani, eikä muutenkaan mitään halki, poikki, pinoon -kirjallisuutta. Kyse on kolmekymppisen naisen kirjaamista muistiinpanoista rakkausromaanin perustaksi. Sitä romaania ei ehkä koskaan kirjoitettu.  Nuorempi nainen, vanhempi mies, Pärnu. Joutilasta rantaelämää, kiellettyä rakkautta, välillä roisiakin. Suhde oli intensiivinen, mutta lyhyt. Naiselle se taisi jäädä ns. elämänsä rakkaudeksi. Sitä hän ainakin eli uudelleen 90-vuotiaana muistisairaana mummelina jossain tulevaisuudessa. Viikilä on minulle hankala kirjoittaja. Edellistä romaania - Taivaallista vastaanottoa - olen yrittänyt pariinkin kertaan, mutten päässyt alkua pidemmälle. Tavattoman pienestä silpusta oli rakennettu, eikä keskittymiskyky riittänyt selvittämään, kuinka vahvaa tavaraa lymysi pohjalla. Tämä näytti selkeämmältä, kun olivat ne nainen, mies, Pärnu jne. Vaikea tästäkin oli silti tolkkua ottaa. ...

Kirjaraportti 107. Kreetta Onkeli: Kutsumus (2010, Sammakko). Todellisuuspohjainen hupailu kirjailijan työstä, kutsumusammatista. Päähenkilö on Onkelin oloinen, huonosti myyvä kirjailija. Tätä luki ilokseen ihan jo siksi, että Onkeli naputtelee kivaa lausetta - ja virkettä toki myös. Päälauseita pääosin. Yllättävästi kimpoilevia. Huumori lakonista.  Ensin pikakelataan nuoruus jossain itähämäläisen oloisessa pikkukunnassa. Siitä kirjalliseen elämään, josta 2000-luvulla näyttää karisseen kaikenlainen hohdokkuus. Aika ivallisesti Onkeli alan käytänteitä kuvailee. Romaanin tyylilaji jäi vähän häiritsemään. En vastusta huumoria, mutta välillä farssi puski pintaan turhan rujosti. Vakavampi aines kärsi.  Romaanin hienoin kohtaus oli, kun kirjailija ja ystävänsä runoilija katselivat yöjunan ikkunasta, kuinka todellinen kutsumustaan kuuleva taiteilija, Vesku Loiri, poltteli tupakkaa Oulun asemalaiturilla niin kuin vain mestari osaa. ***  

Kirjaraportti 106. Mauri Sariola: Susikoski ottaa omansa (1959, Gummerus). Sariolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta (kiitos tiedosta Eevi ja Meppi). Sen kunniaksi palasin pitkästä aikaa rikoskomisario Susikosken seuraan. Susikoski on minulle tuttu mies. 1970-luvulla siirryin melko suoraan Viisikoista Susikoskiin. Teininä näitä olikin hyvä lukea. Rikosjuonet olivat parhaimmillaan kekseliäitä eivätkä kököt maneerit tai tammitynnyrissä kypsynyt maailmankuva vielä häirinneet.  Susikoski ottaa omansa on sarjan alkupäätä, jota pidetään laadukkaampana kuin myöhäisempää tuotantoa. Aika hutaisultahan tämä silti tuntuu. Kauppaneuvoksen kevytkenkäinen vaimo myrkytetään syanidilla kostean illanvieton yhteydessä Kulosaaressa. Kohta räjähtää maisteri Rasin Kuplavolkkari. Vyyhti ei meinaa millään ratketa, kunnes murhaaja paljastaa itsensä yrittäessään tappaa Susikosken. Kiinnostavana perhehistoriallisena seikkana mainittakoon, että murhaajan motiivit liittyivät lupaavaan metal...

Kirjaraportti 105. Lena Andersson: Silmäätekevät (2022, suom. Sanna Manninen 2023, Siltala). Alaotsikoltaan tämä on Salaliittoromaani. Kun kirjoittaja on Ruotsista, salaliitto liittyy totta kai Olof Palmen murhaan. Pääministerin nimi on kyllä etäännytetty Carl Stäjrneksi. Toimittaja saa toimeksiannon kirjoittaa vuosipäivän kunniaksi jutun selvittämättä jääneestä murhasta. Sattumalta hän löytää lähteen, joka kertoo hänelle yksityiskohtaisesti, kuinka pääministeri oli käynyt puolueelle ja maalle taakaksi, joten hänestä piti päästä eroon. Toimittaja joutuu miettimään, mitä uskoa ja mitä siitä uskaltaa kirjoittaa. Mitä tehdä jos uskomaton on uskottavinta?  Silmäätekevät ei ole mikään trilleri. Enemmän tässä on yhteiskuntafilosofista pohdintaa, vauhti on verkkainen. Silmä meinasi luppasta, vaikka onhan tämä julkisen mielipiteenmuodostuksen, median ja totuudellisuuden söherö kovasti ajankohtainen teema. Silmäätekevien salaliitossa kiinnostavaa on, ettei ole mitään varsinaista salaliittoa...

Kirjaraportti 104. Mariana Enriques: Sängyssä tupakoimisen vaarat (2009, suom. Sari Selander 2024, WSOY). Kaupunginosan ylle lankeaa kirous, kun joku kohtelee puliukkoa kaltoin. Teinitytöt ovat katkeria vähän vanhemmalle kaverilleen, kun tämä saa sen pojan, jota kaikki haluaisivat, niinpä yksi heistä manaa villikoirat raatelemaan nuo kyyhkyläiset. En ole ennen lukenut argentiinalaisia novelleja. Näissä oli mustaa magiaa, suurkaupungin kurjuutta ja zombiekuvastoa läsnä aika vahvasti. En suuremmin ihastunut, vaikka tiettyä uutuudenviehätystä tunsinkin.  Kieleltään helppoa ja sujuvaa. Lajityyppiä taidetaan sanoa goottilaiseksi realismiksi. ***