Hyeenan päivät

Kirjaraportti 110. Saara Turunen: Hyeenan päivät (2024, Tammi).

Tämä oli minulle jo kolmas Turunen muutaman kuukauden aikana. Näissä on jotain kiinnostavaa, samaan aikaa toki ärsyttävääkin.

Hyeenan päivät oli kolmikosta jollain tapaa onnistunein ja valmein. Ei tullut missään kohtaa olo, että jumahdetaan paikalleen.

Huumori on matkan varrella muuttunut piilevämmäksi, lakoniseksi. Turusen erityiskyky on arjen banalisointi. Hän on käänteinen Instagram.

Turunen kertoo minämuodossa itsensä näköisestä taiteilijasta, ja Hyeenan päivissä taiteilija haluaa lapsen. Nelikymppisyys häämöttää, kello tikittää, eivätkä hedelmällisyyshoidotkaan auta. Korona sulkee Suomen. Miehen luokse Espanjaan on vaikea päästä.

Turunen kirjoittaa itsestään rasittavan hahmon, jolle kaikki on vaikeaa. Lapsen hankkiminen on tässä mielessä täydellinen aihe, kun siihen liittyy niin paljon ehdottomia periaatteita. 

Päähenkilö on lykännyt lastenhankintaa. Äitiys on näyttäytynyt suona, jonne ihmiset uppoavat ja jossa muuttuvat toisiksi, unohtavat esimerkiksi taiteen ja hauskanpidon. 

Turunen pyörittelee niitä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia koneistoja, jotka tuntuvat pakottavan naisia - ja miehiäkin - lapsen tekoon. Itse hämmästelin sitä kuinka vähän hän huomioi biologian. No olihan sekin mukana, jopa nimessä, hyeenassa.

Olen kirjailijan ja romaanihenkilön puolesta iloinen siitä, että hän pääsi itse toteamaan, miksi lastensaanti muuttaa ihmisen tärkeysjärjestyksiä. Mutta olihan se aika kliseisen söpö loppu.

****