Kirjaraportti

Kirjaraportti 146. Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin (2023, Johnny Kniga).  Rokkarin omaelämäkerta tähän väliin. Luin kirjan vaimon vihjeestä. Hän kävi pari viikkoa sitten kuuntelemassa Ballsia Otavan Huvikummussa (jonka oikeaa nimeä en nyt muista) ja jälkipuinnissa suositteli tätä. Kirja kertoo siis Marjo Leinosesta, Ballsin persoonallisesta laulajasta. Balls on 1988 aloittanut räyhäkkä bluesrock-bändi. Nämä on kai suunnattu faneille, mutta oli elämäkerrassa tiettyä kiinnostavuutta meille muillekin. Erityisyyttä toi Leinosen (s. 1966) ääni. Kirjoitettuna se on vähän kuin naispuolinen Remu, mutta juurevammalla, jopa hitusen juntimmalla klangilla. Teksti tuntuu myös aika rehelliseltä. Mokia ja tyhmyyksiä tuli tehtyä, eikä mustaa selitetty valkoiseksi. Osa tyhmyyksistä liittyy päihteisiin. Mustaa norttia paloi ja Fernettiä on kulauteltu. Kirja perustui pitkälti Leinosen kertomaan ja muistamaan. Pientä toimittamista olisin kaivannut, tarkkuutta faktoihin ainakin. Wiki...

Kirjaraportti 145. Miika Nousiainen: Ratakierros (2024, Otava). Kirjailija hoitaa viidenkympin kriisiään aloittamalla systemaattisen harjoittelun 400 metrin ikämiesmestariksi. Autofiktioon kuuluu avautuminen. Nousiainen vetää kuitenkin selvät rajat ja pysyttelee siinä hahmossa, jonka jo tunnemme tv:n viihdeohjelmista. Perhekään ei näy. Tämä ei ole moite. Nousiaisen aiemmasta tuotannosta suosikkini on romaani Maaninkavaara. Se kertoo pitkänmatkan juoksusta. Minulla oli Ratakierrosta kohtaan ennakkoluuloja. Mutta olihan tämä hauska! Ehkä hauskin Nousiaisen kirjallisesta tuotannosta. Kun romaanin muoto ja juonen kuljetus eivät pakottaneet, taiteilija saattoi vapautuneesti keskittyä ydinosaamiseensa eli hervottomiin sivupolkuihin ja vapaaseen assosiaatioon. Itse juoksuharrastuskin muuttuu koomiseksi, kun kirjailija suhtautuu siihen niin tavattoman vakavasti.  Jostain luin määritelmän, että Nousiainen on terävä, muttei ilkeä. Näin se taitaa olla. Itse asiassa hän on suorastaan kiltti ja...

Kirjaraportti 144. Philip Teir: Elokuun varjot (2024, suom. 2024 Jaana Nikula, Otava). Romaani kertoo pietarsaarelaisen äidittömän pojan kasvun ysäriteinistä professoriksi Amerikkaan. Pojan lisäksi seurataan parin kaverin ja heidän perheidensä kohtaloa. Porukkaa pörrää mukana aika paljon, ja heidän suhteitaan pedataan lupaaviin syheröihin. Tässä olisi hyvä kattaus johonkin tv-draamaan. Jostain syystä asetelma läsähtää. Kaiken virittelyn jälkeen mitään räjähdystä, pamausta tai tussahdusta ei tullutkaan. Yksi kantava linja oli päähenkilön ihastus kaverin äitiin. Silti hän heräsi känni-illan jälkeen kaverin äidin siskon pedistä. Teoriassa kiinnostavampaa kuin käytännössä. Kaikenlaista muutakin ehti tapahtua. Masturboitiin ankarasti, perustettiin bändi, poltettiin pilveä, mentiin sivariin. Mitä sitten? Päähenkilö ei ollut kovin kiinnostava, ja asiat vain tapahtuivat. Jos joku asia perusteli toista, se jäi minulta huomaamatta. Lähihistoria näkyi Jugoslavian hajoamissotien pakolaisaaltona ja...

 Kirjaraportti 143. Suonna Kononen: Uncle Samsara (2024, Enostone). Tämä romaani kulkee 99-oktaanisella nostalgialla. Jos on elänyt lukiovuotensa 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, äänitellyt kasetteja, kuunnellut musiikkia, tykännyt kirjoista ja kirjoittamisesta, seurannut maailman menoa, niin kyllähän tämä vie kauas Muistojen Bulevardille. Penkat jäävät pöllyämään pitkäksi aikaa. Kummallinen nimi tulee pienlehdeltä, jota päähenkilö Santtu lukiolaisena päätoimitti. 2020-luvulla viisikymppinen, Teslaa ajava mainosmies alkaa katsella taaksepäin.  Hän palaa mielessään nuoruuden Kuopioon ja kahteen ystävään, joiden kanssa pusattiin lehteä ja opeteltiin elämää. Kononen ei ole kirjoittajana kovin hillitty tai hallittu, pikemmin rönsyilevän runsas. Romaani on täynnä keskusteluita ja pohdintoja musiikista ja kirjallisuudesta, kuvataiteestakin. Nimiä ja sitaatteja vyöryy. Silmäniskuja sinne tänne. Iloitsin bongatessani viittauksen salamyhkäiseen Rytmipojat ystävineen -bändiin. Tar...

Kirjaraportti 142. Marko Junkkari: Vallan linnakkeen viimeinen taisto – Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta (2024, Otava). Maailma voi muuttua hyväänkin suuntaan. Marko Junkkarin kirja vakuutusyhtiö Pohjolan viimeiseistä vuosista kertoo muun muassa sen. Vuonna 1996 alussa oltiin tilanteessa, jossa pankkikriisi oli kaatanut ”sinivalkoisen pääoman” tärkeimmän linnakkeen, Kansallis-Osake-Pankin. Lippua kantoi seuraavaksi Pohjola, vaikkei sen liiketoiminta kovin dynaamista ollut. Omistuksia Pohjolalla oli kuitenkin valtavasti suuressa joukossa maan ykkösyrityksiä, kuten Nokiassa. Pohjola pelasi ja oli pelien kohteena. Yhtiön ympärillä tapahtui. Kirja kuvaa hämmästyttävän sarjan operaatioita, petoksia ja juonitteluja. Rahaa paloi huonoihin fuusioihin ja epäonnistuneisiin nurkanvaltauksiin. Motiivitkaan eivät aina olleet kovin mietittyjä. Mitä se vuorineuvosjengi oikein kelasi? Pohjola kiinnostaa minua henkilökohtaisistakin syistä. Olen osallistunut henkilökunnan lasten hiihtokilpailuihi...

Kirjaraportti 141. Tapani Suonto: Lauri (1998, One Way Mission ry). Taivalkoskelainen lupaava mäkihyppääjä alkoholisoitui siltojen alle. Tenu-ukko koki herätyksen 1989. Koko 1990-luvun hän hääräsi vimmatusti katulähetyksessä, teetupabusseissa ja avustustyössä, kunnes sairastui vakavasti 1999 ja kuoli 2004. Wikipedia muistaa Lauri Jakkilan tv:n ”homoillan” yhtenä keskustelijana vuodelta 1996. Isoimman julkisuuden hän sai vuonna 1997, kun keräsi junalastillisen avustustavaraa nälänhädästä kärsivään Pohjois-Koreaan. Raitistuttuaan Jakkila alkoi saada Jumalalta selviä viestejä siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun käsky kävi, hän ryhtyi keräämään 1990 Suomesta sairaalatarvikkeita itsenäistyvään Viroon, Tarton lastensairaalaan. Tältä pohjalta hän päätyi pitämän herätyskokouksia eduskunnassa, ja tämä oli takana myös Pohjois-Korean projektissa, joka päätyi kansainväliseksi uutiseksi. Miksi tartuin Lauriin? En saanut kannustusta mistään sen kauempaa kuin Laajalammelta. Iäkäs kestotilaaja laittoi teks...

Kirjaraportti 140. Antti Tuuri: Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia meriltä (2024, Otava). Tuuri täytti 80 vuotta ja kirjoittaa vain. Yksinpurjehdus on rakennettu vanhan lokikirjan ympärille. Kirja alkaa puisen purjeveneen tilaamisesta 1981. Valmistuminen ja varustaminen veivät aikansa. Sen jälkeen ylpeä omistaja purjehti lyhyitä ja pidempiä reissuja jopa Uumajaan ja Tallinnaan - ja takaisinkin. Kirja päättyy vuoteen 1991, vaikka purjehtiminen Haukalla tiettävästi jatkuu. Ihan jokaista käännöstä tai ankkuripaikkaa ei kerrottu, mutta melko toisteistahan lukemattomien reissujen kuvauksesta saattaa tulla. Sään ja miehistön vaihdokset sekä erityyppisten purjeiden käyttö olivat tässä draamassa keskeistä aineistoa. Ja se, että joskus ajettiin moottorilla eli ”rautagenoalla”. Antti Tuuri kirjoittaa karun elegantisti. Tekstiä lukee ilokseen, mutta mitään varsinaisia merkityksiä en tästä romaanista löytänyt. Vieraileva miehistö, käydyt paikat ja ajatellut ajatukset jäivät kov...

Kirjaraportti 139. Lauri Nurmi: Sanna Marin - Kapinoivan esikuvan tie huipulle (2024, Into-kustannus). Aika paljonhan kirjasta on jo ehditty sanoa. Siihen nähden yllättävän tylsää pakerrettavaa. Ihan joka sivua en jaksanut rivi riviltä pistellä. Pohjimmiltaanhan tämä on varsin sujuvasti kirjoitettu tavanomaisehko kuvaus nuoren pääministerin kasvusta, räjähdysmäisestä noususta ja siirtymisestä nextille levelille. Erityisen teoksen lukemisesta tekee se, että molempien päähenkilöiden persoona tuntuu vaativan kannanottoa puolesta tai vastaan. Päähenkilöt ovat toimittaja Nurmi ja pääministeri Marin. Nurmen omahyväisyys ja estottomuus rohkeissa tulkinnoissa ovat jotenkin kovin epäsuomalaista meininkiä ja periaatteessa siis tervetulluttakin. Itse arvostan klassisemman harmaata tyyliä. Viime vuosina on tapahtunut kaikenlaista isoa niin nopeasti, että koronat ja Nato-hakemukset tuntuvat kaukaiselta historialta. Pakko todeta, että kyllähän Marin historiankirjoitukseen jää myös poliittisista ansi...