Vallan linnakkeen viimeinen taisto – Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta

Kirjaraportti 142. Marko Junkkari: Vallan linnakkeen viimeinen taisto – Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta (2024, Otava).

Maailma voi muuttua hyväänkin suuntaan. Marko Junkkarin kirja vakuutusyhtiö Pohjolan viimeiseistä vuosista kertoo muun muassa sen.

Vuonna 1996 alussa oltiin tilanteessa, jossa pankkikriisi oli kaatanut ”sinivalkoisen pääoman” tärkeimmän linnakkeen, Kansallis-Osake-Pankin. Lippua kantoi seuraavaksi Pohjola, vaikkei sen liiketoiminta kovin dynaamista ollut. Omistuksia Pohjolalla oli kuitenkin valtavasti suuressa joukossa maan ykkösyrityksiä, kuten Nokiassa.

Pohjola pelasi ja oli pelien kohteena. Yhtiön ympärillä tapahtui. Kirja kuvaa hämmästyttävän sarjan operaatioita, petoksia ja juonitteluja. Rahaa paloi huonoihin fuusioihin ja epäonnistuneisiin nurkanvaltauksiin. Motiivitkaan eivät aina olleet kovin mietittyjä. Mitä se vuorineuvosjengi oikein kelasi?

Pohjola kiinnostaa minua henkilökohtaisistakin syistä. Olen osallistunut henkilökunnan lasten hiihtokilpailuihin Espoon Hepolammella Pohjola-yhtiöiden virkistyskeskuksessa. Olin yhtiön osakkeenomistajakin jo noin vuonna 1980.

Yksittäisen yhtiön kohtaloa isompi tarina on kehitys, jonka Junkkari tulee kertoneeksi Pohjolan vaiheiden ohessa. Koko suomalainen yrityselämä ja etenkin johtaminen on muuttunut viime vuosikymmeninä valtavasti. Suljettu ja säännelty 1980-luvun Suomi liukui 1990-luvulla kohti avointa, kansainvälistä taloutta. Samalla murtui käytäntö, jossa hirvijahdeissa tai kelolinnojen saunaosastoilla sovittiin, kuinka toimialoja ja firmoja järjestellään.

Junkkari on Hesarin ykkösketjua ja osaa vääntää talousasioita taitavasti rautalangasta. Vaikka yhtiöitä, ihmisiä ja tapahtumia on paljon, teksti kulkee vetävästi. 

Junkkari taitaa myös vähäeleisen hauskuuttamisen. Esimerkiksi näin: ”Jos myy osakkeita ulkomaille, niitä voi päätyä ulkomaalaisen omistukseen.”

Inhimillisesti kiinnostavia ovat henkilöiden luonnehdinnat ja suhteet sekä kuvaukset Pohjolan pääkonttorin sikarihumidoreista tai kultakellovarastoista.

Jostain syystä minua puhutteli myös kuvaus sisäisestä yrityskulttuurista, joka yllätti esimerkiksi pääjohtajaksi tulleen Iiro Viinasen. Hän oli ministeriössä tottunut siihen, että organisaatio toimii yhteisen päämäärän eteen. Pohjola oli haiallas, jossa alaisten tukeen ei voinut luottaa ja kuppikunnat juonittelivat. 

Asioista ei keskusteltu, vaan hierarkiassa ylempi oli aina oikeassa. Onneksi tällainen meininki on kai muuttunut tyystin historiaksi.

****+