Uncle Samsara

 Kirjaraportti 143. Suonna Kononen: Uncle Samsara (2024, Enostone).

Tämä romaani kulkee 99-oktaanisella nostalgialla. Jos on elänyt lukiovuotensa 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, äänitellyt kasetteja, kuunnellut musiikkia, tykännyt kirjoista ja kirjoittamisesta, seurannut maailman menoa, niin kyllähän tämä vie kauas Muistojen Bulevardille. Penkat jäävät pöllyämään pitkäksi aikaa.

Kummallinen nimi tulee pienlehdeltä, jota päähenkilö Santtu lukiolaisena päätoimitti. 2020-luvulla viisikymppinen, Teslaa ajava mainosmies alkaa katsella taaksepäin. 
Hän palaa mielessään nuoruuden Kuopioon ja kahteen ystävään, joiden kanssa pusattiin lehteä ja opeteltiin elämää.

Kononen ei ole kirjoittajana kovin hillitty tai hallittu, pikemmin rönsyilevän runsas. Romaani on täynnä keskusteluita ja pohdintoja musiikista ja kirjallisuudesta, kuvataiteestakin. Nimiä ja sitaatteja vyöryy. Silmäniskuja sinne tänne. Iloitsin bongatessani viittauksen salamyhkäiseen Rytmipojat ystävineen -bändiin.

Tarinassa on surullinen pohjavire, mutta päällimmäiseksi jää silti rakkaudellinen fiilistely monien hyvien asioiden parissa: 1980-luvun Kuopio, Lou Reed, Suzanne Vega, Jack Kerouac, filmikamerat, Edelfeltin Virginie, Sielun Veljet, Sieppari ruispellossa, Valamo ja Pentti Saarikoski...

Kononen on minulle tuttu mies sosiaalisesta mediasta ja olemme me tavanneetkin. Siviiliviraltaan hän on joensuulaisen sanomalehti Karjalaisen kulttuuritoimittaja, sivutöinen muusikko. Uncle Samsara on romaani, selvin toimin etäännytetty kirjoittajastaan. Väkisin sitä tulee silti luettua kirjoittajan välitilinpäätöksenä.

J. Karjalaisella on hieno biisi, jossa mies näkee vuosien jälkeen vanhan koulukaverinsa elämästä eksyneenä, kännissä ja kamoissa. ”Stindebinde, Bindemayer, mitä tapahtui?” kysyi Jii ja sitä samaa kysyy nyt Suonna.

Miksi kävi niin kuin kävi? Mitä tapahtui kaverille, sielun veljelle, mitä ensirakkaudelle? Mitä tapahtui minulle? Mitä jäi idealismista, unelmista, ihanteista? 

Näitä tulee itsekin joskus marraskuisin mietittyä.