Menneen maailman maalari

Kirjaraportti 168. Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988 Helene Bützow, Tammi).
 
Onko se lopulta niin paha juttu, jos kunnianhimoinen mies pikkuisen innostuu natsihommista? Pitäisikö katua, jos vähän tulee lietsottua valloitussotia tai ilmiannettua joku harhaoppinen kollega ajatuspoliisille?
 
Tällaisia pohdiskeli Kazuo Ishiguro melkein 40 vuotta sitten. Teema ei varsinaisesti ole vanhentunut.
 
Japanissa liikutaan ja 1940-luvun lopulla. Sensei Oji on eläkkeelle jäänyt taiteilija. Nagasaki on raunioina, mutta sensei omistaa talon, jota kunnostella ja toimeentulo on muutoinkin turvattu. Huolet liittyvät tyttäreen, jonka avioliitto täytyisi saada säällisesti sovittua.
 
Parikymmentä vuotta aikaisemmin taiteilija oli innostunut politiikasta ja lopettanut geishojen ynnä kirsikkapuiden piirtelyn. Tilalle tuli sotapropaganda ja luottamustehtäviä ministeriöitä myöten. Eihän Japanissa varsinaisesti mistään natseista voi puhua, mutta aika sotaisa, nationalistinen, konservatiivinen virtaus siellä vahvistui, kunnes atomipommit ja amerikkalaiset miehittäjät muuttivat suunnan.
 
Ishiguro syntyi Japanissa 1954 mutta on asunut lähes koko ikänsä Englannissa ja myös kirjoittaa englanniksi. En tiennyt ukosta ennestään mitään, en edes muistanut, että hän voitti Nobelin 2017. Kirja tarttui matkaan kirjaston palautettujen hyllystä.
 
Tykkäsin muun muassa siitä, kuinka tarinan luonne ja taiteilijan synnit aukesivat pikkuhiljaa kiertoilmausten ja kohteliaisuuksien välisissä henkäyksissä.

⭐⭐⭐⭐