Kirjaraportti

Kirjaraportti 272. Sara Stridsberg: Hyvästi Panic Beach (2024, suom. Outi Menna 2026, Tammi). Pitääkö aloittaa isomummosta, kun miettii, miksi elämä on vaikeeta? Viittäkymppiä lähestyvä Nina aloittaa, koska tulee "perheestä jossa mistään ei päästä yli". Elämä ahdistaa. Siksi pitää istuskella kylmässä puistossa - kelailla ihmisiä ja suhteita. Nina kirjoittaa neljän sukupolven perhesaagaa Tukholman joutilaan oloisesta, nautinnolle alttiista keskiluokasta. Tämä taitaa olla tarkoituksellisen sekava. Kauheasti nimiä ja henkilöitä tulee ja menee ilman taustoitusta, kunnes jossain sadan sivun kohdalla olen oppinut, kuka on kuka.     Stridsberg kirjoittaa kivan touhukkaasti, lyhyissä luvuissa. Syntyy dynaaminen ja intensiivinen fiilis. Mutta minne tämä lopulta vie? Romaanin ytimessä on Ninan suhde isäänsä Mattiin, joka ei ole kasvanut aikuiseksi. Alkoholiongelmaa ja yleistä vastuuttomuutta. Lisäksi jotain erityistä pahuutta, joka oli kohdistunut Ninan itsemurhan tehneeseen pikkusisko...

Kirjaraportti 235. Johanna Forss: Pidot (2026, Tammi). Hectorin satyriconissa 1970-luvulla syötiin nakkii viis ja pyydettiin sinappii, pliis. Johanna Forssin ökypidoissa korkkareilla keikkuva jumbojetti kaataa samppanjatornin. Nelikymppinen Maria saa kutsun, vaikka symbioottinen suhde lapsuudenystävään on katkennut sekavissa merkeissä parinkympin korvilla. Kukaan ei oikein tiedä, mitä juhlitaan. Juhlakalu on kadehdittu influensseri. Kaikki tärkeät ihmiset tulevat paikalle. Mariakin, vaikka hänen tärkeytensä on kääntynyt vähäiseksi museopuolen viestintähommaksi. Luin aluksi epäluuloisesti. Ehkä siksi, että minäkertojakin pidättelee. Vauhti lisääntyy, kun Maria pääsee juhlatunnelmaan samppanjalla ja kevyellä pössyttelyllä. Se on otollinen tila kelailla jumissa olevaa elämää ja pistää asioita paikoilleen. Tykkäsin siitä, että juhlan kaari ja päihtymyksen aste näkyi kielessä ja meiningeissä uskottavasti. Forssin päähenkilö on koulutettu valokuvataiteilija. Lukiolaisena valoku...

Kirjaraportti 232. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012 Heikki Karjalainen, Tammi). 14 vuotta sitten oli muita kiireitä. Pulitzer-voittaja ja ”vuoden paras käännösromaani” (HS, Jukka Petäjä) jäi tuoreeltaan lukematta, mutta nyt homma on hoidettu. Fiilikset jakautuvat yllättävästi. Toisaalta romaani on vetävä, älykäs ja hauska. Toisaalta minulla on vaikeuksia muistaa, mistä se kertoo. Ehkä romaani jäljittelee elämää: enhän minä muista edes sitä, mistä oma elämäni kertoo. Romaani pyörittelee ajan kulumista ja ihmisistä musiikkibisneksessä. Ajallisesti tarina alkaa 70-luvun lopun San Franciscosta ja myöhäisteinien punk-kuvioista. Päätöskonsertti soi lähitulevaisuudessa, 2020-luvun New Yorkissa. Teoksen jippo on räjäytetty rakenne. Mitään yhtenäistä juonta ei synny, vaan 13 luvussa päähenkilöt ja ajat hyppivät: sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä, näkökulmat täydentyvät. Henkilöiden suhdekartta muodostaa syherön; jokainen piste viittaa moneen muuhun. Veikkaan, että juuri rake...

Kirjaraportti 226. Eevi Kuokkanen: Kapeneva tie (2026, Tammi). Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä. Kolmanteen osaan ehtineessä Rantakaupunki-sarjassa yksi ruumis ei riitä. Nyt tulee neljä. Hankoa muistuttavaan merenrannan kesäkaupunkiin perustetaan lomakylä, joka tarjoaa ekologista luksusluokan leirintämatkailua. Idean äiti, seurakunnan diakoni, murhataan. Ja kohta lomafiiliksiä laskee toinen kuolemantapaus. Meno oli niin vauhdikasta, etten malttanut jäädä fiilistelemään. Äkkiä loppuun: haluan tietää kuka murhasi! Epäilyjä syyllisestä heräsi ja heräteltiin. Yllätyin. Rouva Kuokkasen kattauksessa perusjännite syntyy cityn ja periferian vastakkainasettelusta: Pöydän toiselle puolelle istutetaan Helsingin metropolialueen PowerPoint-luokkaa ja kuplivaa Teams-eliittiä. Toisella puolella nuhjuaa pikkukaupungin pienyrittäjiä ja arkisia perusjanttereita. Ja aina löytyy heitä, jotka miettivät siinä välillä, että kummalla puolella onni asuukaan. Sarjan perusluonnetta ovat tunnistettava muot...

Kirjaraportti 224. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009, suom. Helene Büzov 2011, Tammi). Suomalaisille tutuin yösoitto kilahtaa Eino Leinolta. Hän muistelee Nocturnessa ruislinnun laulua korvissaan tavalla, joka on joko vitsi tai tietämättömyyttä rääkän äänestä. Ishiguron novelleissa vitsi on tietoinen. Kaikkia viittä yhdistävät musiikki ja kummallinen, vinksahtanut parisuhteeseen liityvä asetelma. Vaikkapa näin: Vaimon uusi puoliso kustantaa rumalle saksofonistille kauneusleikkauksen ikään kuin hyvityksenä. Uudella naamalla hän saisi mahdollisuuden nousta tähdeksi. Ei ihan Roald Dahlia, mutta sinnepäin. Ryhdyin Yösoitoille, kun Ishiguron Menneen maailman maalari jätti hyvän maun. Maalarissa aihe on selkeä, mutta tunteet ja teot piiloutuivat japanilaisesti kohteliaaseen puheeseen ja tapakulttuuriin. Yösoitoissa meininki on aivan erilaista. Ne esitetään Venetsiassa, Englannissa, Kaliforniassa. Tyyli on laveaa, samoin kieli. Komediaosuuksissa kasaantuvat katastroifit tuovat m...

Kirjaraportti 222. Don DeLillo: Hiljaisuus (2020, suom. Helene Bützov 2022, Tammi). Hämmentävä kirja. Olikohan se tarkoituskin? Kun kaikki teknologia yhtäkkiä sammuu - ruudut pimenevät, yhteydet katkeavat, lentokoneet tippuvat- jäljelle jää passiivinen epätietoisuus. Lähetys Superbowlista on käynnissä, peli juuri alkamassa. Tyhjän ruudun tuijotusta on vaikea lopettaa. En suunnittele lukemistani lainkaan. Varailen kirjoja, joista kuulen, tepastelen kirjaston hyllyjen välissä. Tämä DeLillon uran ehkä päättävä Hiljaisuus ei tainnut olla järkevin tapa aloittaa tutustumista ”suureen amerikkalaiseen kirjailijaan”. Hiljaisuus on pieni ja reikäinen, luonnosmainen. Pienoisromaani, venytetty novelli. Hiljaisuus kuvaa viittä ihmistä, jotka kokoontuivat tv:n ääreen katsomaan lähetystä. Yksi pariskunta tulee myöhässä. Heidän lentokoneensa teki pakkolaskun. Teoksessa ei ole varsinaista juonta, asiat eivät johda toisiin. Teknologian romahdus jää vaille syytä ja taustaa. DeLillo kuvaa ih...

Kirjaraportti 220. Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä (2011, suom. Markus Juslin 2025, Tammi). Nimi viittaa rakkausromaaniin. Kosmisesta ulkopuolisuudesta tämä silti kertoo. Maailmassa ei ole mitään, mihin 34-vuotias tokiolaisnainen Fuyuko halusi tarttua. Hän ei tiedä, mitä haluaa, eikä ainakaan halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. Vai onko kysymys haluamisesta? Ehkä myös uskaltamisesta ja osaamisesta. Fuyuko muistuttaa Lähikaupan naista (Sayaka Murata 2016). Myös tälle sosiaaliset tilanteet ja ympäristön paineet olivat sietämättömiä. Lähikaupan nainen löysi ratkaisuksi työn, jossa viestinnän saattoi hoitaa yhtiön määrittelemillä fraaseilla. Oikolukijana työskentelevä Fuyuko päätyy freelanceriksi, mikä mahdollistaa kontaktien rajoittamisen aivan minimiin. Lukijana jäin ihmettelemään, mikä lopulta aiheuttaa Fuyukon vetäytymisen. Päähenkilön elämää, lapsuutta, nuoruutta ei juuri taustoiteta. Ehkä kyse on vastareaktiosta ankariin rooliodotuksiin, joita japanilainen yhteiskunta...

Kirjaraportti 208. Rachel Kushner: Mars Room (2018, suom. 2025 Arto Schroderus, Tammi). Kaksi elinkautista vankeustuomiota ja vielä kuusi vuotta päälle. Siinä riittää yhdelle naiselle istuttavaa. Järjetön tuomio kuvannee laajemminkin yhdysvaltalaista järjestelmää. Vankien osuus väestöstä on siellä maailman suurin. Mars Room seuraa elämää valtavassa kalifornialaisessa naisvankilassa. Aika värikästä sakkia monella tavalla. Valkoiset jäävät vähemmistöön. Päähenkilö Romy päätyi häkkiin tapettuaan ahdistelijansa. Tämän voi lukea vetävänä vankilaseikkailuna, mutta tässä tirisee myös vahva yhteiskuntakriittinen viritys, kuten Kushnerilla on tapana. Luin häneltä aiemmin Luomisen järven (2024), joka jäi vähän levälleen. Mars Room on tiukempi paketti rikosta ja rangaistusta. Kushner jättää tulkinnat lukijalle. Ehkä siinä joku viesti silti piilee, jos vartijoiden väkivalta näyttää julmemmalta ja perusteettomalta kuin väkivaltarikollisten. Kun syntyy huonolle alueelle, vähätuloisten C- tai D-kansa...

Kirjaraportti 205. Mika Hentunen ja Kristiina Helenius: Kiinan maailma (2025, Tammi). Joskus 1990-luvun alussa tentin yliopistolla maailmanhistorian kurssilla Paul Kennedyn teoksen The Rise and Fall of the Great Powers. Ainoa yksityiskohta, jonka siitä vielä muistan, on Kiinan merimahti jo 1400-luvun alussa. Amiraali Zheng Hellä oli iso laivasto, jolla hän olisi löytöretkeillyt vaikka Amerikkaan. Afrikassa kiinalaiset kävivätkin. Aika lähellä oli, että Kiinasta olisi tullut maailman johtava valtio jo tuolloin. Poliittisella päätöksellä Ming-dynastian Kiina kuitenkin päätti lopettaa meriseikkailut ja kääntyi sisäänpäin. Alkoi Euroopan aikakausi. Nyt on toiset aatteet. Kun Kiinan kansantasavalta täyttää sata vuotta 2049, se aikoo olla maailman johtava supervalta. Hentusen ja Heleniuksen teos käy läpi maan strategiaa tämän unelman toteuttamiseksi. Aika paljon on puhetta myös Yhdysvalloista, sillä Kiina ei voi nousta ykköseksi ilman, että Yhdysvallat jää kakkoseksi. Mitään yllättäviä palja...

Kirjaraportti 200. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (2003, suom. 2006 Antti Valkama, Tammi). En tiedä toista romaania, jossa ilmenisi vastaavaa rakkaussuhdetta matematiikkaan. Lukujonojen kuvauksessa tihkuu lähes erotiikka. Sen verran vielä muistan lukion pitkästä matikasta, että pysyin suunnilleen mukana. Kolmikymppinen nainen päätyy kodinhoitajaksi entiselle matematiikan professorille. Tämä on joutunut onnettomuuteen ja menettänyt lähimuistinsa. Kun kodinhoitaja tulee aamulla töihin, kaikki pitää aloittaa aina alusta. Matematiikkaa mies ei ole unohtanut, joten se on hänelle lähes ainoa rupattelunaihe. Toinen on baseball, josta hän keskustelee etenkin naisen 10-vuotiaan pojan kanssa. Viehättävä tarina tämä on. Ystävyyttä voi syntyä yli sukupolvi- ja oppineisuusrajojen, jopa muistamattomuuden. Ogawa on tuottelias kirjailija: yli 40 teosta eli kirja per vuosi. Kun näppistä jyskyttää tuota tahtia, tarinan kertomistahan se tuppaa olemaan. Plussa Ogavalle siitä, että pisti minut m...

Kirjaraportti 194. Claire Keegan: Kasvatti (2010, suom. Kristiina Rikman 2024, Tammi). Pieni tyttö kertoo, kuinka isä vei hänet autolla tädin maatilalle ja kuinka hän myöhemmin palasi ja mitä siinä välillä tapahtui. Näkökulma on tytön, joka omassa kodissaan ei ollut tottunut huolenpitoon. Lyhyt muoto taitaa olla kaupallisesti ongelmallinen. Tarinan kannalta se usein toimii. Kahdeksassakymmenessä harvaan painetussa sivussa ei ehdi selitellä tai jaaritella. Selitykset ja tulkinnat pitää lukijan tehdä itse. Ei pieni kertoja niitä osaisikaan antaa. En tiedä miksi tyttö lähetettiin äidin siskon ja tämän miehen luokse hoitoon, ja miksi juuri tämä tyttö. Enkä tiedä, miten loppukohtauksen vaarantunne pitäisi tulkita.  Luin Keeganilta aiemmin Nämä pienet asiat, ja tykkäsin molemmista. Kummassakin liikutaan Irlannin maaseudulla ja 1980-luvulla. Teoksissa on muutenkin paljon samaa. Arkista, köyhääkin elämää ja pieniä tapahtumia. Ja muistutus siitä, että yhden ihmisen - tai pariskunnan - oikei...

Kirjaraportti 192. Hanna Arvela: Safe space (2025, Tammi). Satiiriksi tällaista kai sanotaan. Itsetärkeä, pöyhkeä taideväki saa korvilleen, kun Hanna Arvela tykittelee menemään. Kirjoittaja on itsekin mediataiteilija (mitä sitten tarkoittaakin) ja tuntuu tuntevan kulttuurialan vallankäyttöä. Ilkeitä ja osuvia havaintoja tippuu kuin liukuhihnalta.  Safe space on Afrikkaan sijoitettu taiteilijaresidenssi, jonne vauras mutta epämääräinen säätiö lähettää viisi tunnustettua eri alojen taiteilijaa luomaan ja uudistumaan. Taiteilijoiden ja perässä lennätettyjen kulttuurialan vaikuttajien sekoilua, alhaisia motiiveja, tyhjää taidepuhetta, aggressiivisen verosuunnittelun kritiikkiä jne. on oikeastaan ihan hauska lukea.  Joku tässä silti mättää. Ei romaaniksi minusta riitä 300 sivua terävähköjä havaintoja. Arvela ampuu joka suuntaan, mutta jää epäselväksi, minkä sodan hän yrittää voittaa. Nimen ja takakannen perusteella odotin, että keskiössä olisi turvalliseen tilaan, kulttuuriseen omi...

Kirjaraportti 190. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri (2022, suom. 2025 Aleksi Milonoff, Tammi). Romaani aikamatkailun vaaroista. Jokainen aikamatkailija on potentiaalinen uhka kronologiselle, ehjälle aikajanalle. Ihminenhän on otus, jonka pitää saada puuttua asioihin, tehdä hyviä tekoja, vaikka säännöt kieltäisivät. Juonen tasolla romaanissa selvitellään mystisiä hetkiä, joina eri vuosisadoilla eläneet ihmiset joutuvat silmänräpäykseksi yhteiseen aikaan. Olen lukenut myös kirjoittajan kaksi aiemmin suomennettua romaania, joiden henkilöt ja tapahtumat osittain risteävät tämän uudenkin kanssa. Etenkin pandemiadystopia Asema 11 jätti miellyttävän jälkimaun ja paljon ajateltavaa. Tämä uusi jätti valjumman. Vika voi toki olla minussakin: suhtaudun epäluuloisesti kaikkeen etäisestikin scifihtävään. Rauhallisuuden meressä juonenkäänteet sekä lukuisten pää- ja sivuhenkilöiden syheröiset vaikutussuhteet on rakennettu tarkasti ja taitavasti. Näppärä kudelma siis. Yksittäiset ihmiset taa...

Kirjaraportti 186. Jenny Erpenbeck: Kairos (2021, suom. 2025 Jukka-Pekka Pajunen, Tammi). 19-vuotias latojaharjoittelija kohtaa bussissa 53-vuotiaan naimisissa olevan kirjailijan heinäkuun 11. päivänä 1986. DDR näyttää vielä ikuiselta, vaikka Neuvostoliitossa Gorbatshov on jo helmikuussa julistanut perestroikan ja glastnostin alkaneeksi. Nuori nainen, vanha mies, Itä-Berliini, rakkautta, sielujen yhteyttä, erotiikkaa, pornografiaakin. Monenlaisesta kauniista huolimatta suhde on jatkuvaa valtapeliä, kontrollia ja manipulointia. Kun tarinaa kertoo nainen, mieshän se roisto on, epämiellyttävä narsistinen pervo. Loputtoman suhdevatvomisen lomassa DDR romahtaa, muuri murtuu, Saksat yhdistyvät. Joku allegoriahan tähän on kirjoitettu. Mätä järjestelmä, mätä suhde, korkeat ihanteet, kontrollia, valhetta ja väistämätön loppu. Hesari ja Suomen Kuvalehti ainakin ovat Kairosta hehkuttaneet. Minulta meni rutkasti ohi tästä mestarillisuudesta. Derkkulan tuho ja muu maailmanhistoriallinen aines ei lu...

Kirjaraportti 178. Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021, Tammi). Olen lukenut Turusen romaanit väärässä järjestyksessä, neljä pötköä autofiktiivistä makkaraa. Ihan hyvä järjestys toki tämäkin: 2., 1., 4. ja 3. Jokaisesta olen tykännyt. Makkaravertaus oli tyhmä, mutta jostain se tuli. Sillä tavalla nämä ovat makkaramaisia, että juoni puuttuu ja yhtä makoisan palan voisi haukata mistä kohdasta hyvänsä. Kun ihmisen elämä ei lähtökohtaisesti ole tarina, vaan sitä sun tätä yhden kuoren sisällä, makkaramuodon voisi ajatella sopivan luontevasti juuri autofiktioon. Eikös? Anteeksi rönsyily. Kuten ennenkin, Turunen kirjoittaa minämuodossa itsensä näköisestä teatteri-ihmisestä. Melkein kaikki mitä olen joskus lausunut muista turusista, pätee tähänkin Viimeksi luin häneltä Hyeenan päivät ja siinä pääaiheita olivat raskaaksi tulemisen vaikeus ja lisääntymispohdinnat. Kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Järjettömiä asioita liikkui enemmän parisuhteen kehittymisen ympärillä. Nimi viitannee juuri täh...

Kirjaraportti 174. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (2008, suom. 2020 Kristiina Rikman, Tammi). Olikos tämä episodiromaani vai novellikokoelma? Ehkä enemmän jälkimmäinen. 13:a tarinaa yhdistää Olive Kitteridge, joko sivuhahmona tai pääosassa, eläkkeellä oleva matematiikanopettaja, tylppä, kulmikas nainen. Kertomukset kuvaavat elämän suuria kipupisteitä tai käännekohtia: salarakkauksia, eroja, lähtöjä, pelastumisia. Olen lukenut Stroutilta useamman Lucy Bartonista kertovan romaanin ja pitänyt kaikista. Olive Kitteridge kuuluu varhempaan tuotantoon, ja tästä oli vaikeampi pitää noin kahdesta syystä. Toinen liittyy kirjoitustyyliin. Liikaa hörsellystä: pitkiä virkkeitä, joissa kuvaillaan vaatteiden kuoseja ja kankaita sekä sitä, miltä auringon lämpö tuntuu tässä gladiouluksia kasvavan kukkapenkin vieressä norkkomyrttipensaan varjossa. Ymmärrä toki, että tuo saattaa olla tarpeen, jotta Yhdysvaltain itärannikon pikkukaupungin meiningin saa kuvattua. Ja päälle tyhjät, kotoisat lörpöttelyt ...

Kirjaraportti 172. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (2013, suom. 2014 Sari Karhulahti, Tammi). Kaksi veljestä Kalkutasta. Ei ihan Kain ja Abel tai Esau ja Jaakob, mutta sinne päin. Toinen tylsä ja kunnollinen, toinen rohkea ja huikentelevainen. Toinen lähtee maolaisiin vallankumousporukoihin, toinen Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa meribiologiasta. Tulvaniitty alkaa Intiasta ja päätyy Yhdysvaltain itärannikon kampuskaupunkeihin. Ajallinen kaari kattaa 60-70 vuotta. Intialaistaustainen kirjailija itse syntyi Lontoossa 1967, eli päähenkilöt ovat hänen vanhempiensa sukupolvea. Suurin kertomus tässä käsittelee nuoruuden (väärien) valintojen pitkiä häntiä. Nuoremman veljeksen marttyyrikuolema määritteli koko muun perheen loppuelämää ja vaikutti myös seuraaviin sukupolviin. Vuosikymmenten yli katsovassa eepoksessa on puolensa. Historialliset kehitykset, aikojen muutos ja sukupolvien ketjut tulevat näkyväksi. Toisaalta yksityiskohdat eivät erotu, henkilöhahmot jäävät tyypeiksi. Ei minulle esime...

Kirjaraportti 170. Max Seeck: Uskollinen lukija (2019, Tammi). Jos Jason Bourne ja Ethan Hunt kohtaavat uskomattomia seikkailuja ja hullujen salaliittoja, miksei sitten Jessica Niemi?  Uskollinen lukija nousi käännöksenä New York Timesin bestseller-listalle muutama vuosi sitten. Harvinaisesta suomalaisromaanista siis kyse. Yllättävän kauan olen onnistunutkin Max Seeckiä välttelemään. Tarinassa jahdataan sarjamurhaajaa, joka alkoi kopioida kirjailijan teoksissa tehtyjä rituaalimurhia. En ole juurikaan lukenut kansainvälisiä trillereitä. Tunnistin silti oitis tämän sellaiseksi. Lokaalit yksityiskohdat - Juvan Salajärvellä poltetut ruumiit esimerkiksi - eivät käsitystä muuta. Tykkään itse enemmän Harjunpää ja Mellunmäen kännimurhat -tyyppisestä dekkarista, mutta pakko ihailla taitoa, jolla tämä on laadittu. Tarina kulkee kuin metro, lyhyin luvuin, millekään asemalle ei jäädä pitkiksi ajoiksi kuskeja vaihtamaan. 380 sivua sujahti pyhäpäivän aikana. Lajityyppiin kuuluva kliseebingo on r...

Kirjaraportti 168. Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988 Helene Bützow, Tammi).   Onko se lopulta niin paha juttu, jos kunnianhimoinen mies pikkuisen innostuu natsihommista? Pitäisikö katua, jos vähän tulee lietsottua valloitussotia tai ilmiannettua joku harhaoppinen kollega ajatuspoliisille?   Tällaisia pohdiskeli Kazuo Ishiguro melkein 40 vuotta sitten. Teema ei varsinaisesti ole vanhentunut.   Japanissa liikutaan ja 1940-luvun lopulla. Sensei Oji on eläkkeelle jäänyt taiteilija. Nagasaki on raunioina, mutta sensei omistaa talon, jota kunnostella ja toimeentulo on muutoinkin turvattu. Huolet liittyvät tyttäreen, jonka avioliitto täytyisi saada säällisesti sovittua.   Parikymmentä vuotta aikaisemmin taiteilija oli innostunut politiikasta ja lopettanut geishojen ynnä kirsikkapuiden piirtelyn. Tilalle tuli sotapropaganda ja luottamustehtäviä ministeriöitä myöten. Eihän Japanissa varsinaisesti mistään natseista voi puhua, mutta aika sotaisa, nation...

Kirjaraportti 162. Rachel Kushner: Luomisen järvi (2024, suom. 2024 Arto Schroderus, Tammi). Kushneria ja tätä hänen ensimmäistä suomennostaan on hehkutettu rajusti ainakin Suomen Kuvalehdessä ja Hesarissa. Odotukset olivat epämääräisen korkealla, ja osin ne täyttyivät. Yhä silti ihmettelen, mistä oikeastaan oli kyse. Päätarinassa nuori amerikkalainen naisvakooja soluttautuu ranskalaiseen radikaaliin ekoyhteisöön tiedustelemaan ja provosoimaan, haistelemaan mitä tihutyötä siellä valmistellaan. Ei tämä kuitenkaan mikään agenttiromaani ole, paitsi ehkä ironisessa mielessä. Romaanin kiehtovuus syntyi hassuista, runsaista törmäyksistä. Agenttitarina on syvyydeltään Fortnitea mutta kun siihen sotketaan perusteellisia pohdintoja Homo Sapiensin ja neandertalinihmisen eroista, pikkuhuomioita tien varren prostituutiosta, ekoyhteisön kirjavat ihmiskohtalot, rähjäisä maaseutu ja päähenkilön piilevä alkoholiongelma, niin kokonaisuus kummasti toimii. Tarinaa kertoo tämä agentti, entinen FBI:n palko...